Yhteistyö kulttuurikentällä ja taideorganisaatioissa

Yhteistyö taidekentällä on vaativa taitolaji, joka puhututtaa alan tekijöitä ja ammattilaisia. Siinä on kyse paitsi eri toimijoiden näkyvyydestä ja tunnettuudesta, myös rahasta ja vaikutusvallasta organisaatioiden välillä. Yhteistyötä sääntelevät myös monet kirjoittamattomat säännöt. Parhaimmillaan niin lahjoitus- kuin markkinointitarkoituksessakin tehtävästä yhteistyöstä hyötyvät kaikki osapuolet, ja toimija saa haluamaansa näkyvyyttä sekä arvostusta jatkaa toimintaansa uudelta pohjalta. Pahimmillaan taas pelkkä perinteinen organisaatioviestintä ja sponsorityö saattavat olla taiteen kentällä monesti yksipuolista, hierarkkista ja joustamatonta markkinointia tekevän tahon näkökulmasta.

Yhteistyö linkittyy paitsi organisaatioiden toimintaan, myös niiden tapaan kommunikoida ydintoiminnoistaan, viestintään ja viime kädessä  identiteettiin. Tapa, jolla toimija tekee yhteistyötä ja luovii alan monimutkaisessa säännöstössä, tuntuu tänä päivänä määrittävän pitkälle toimijan brändin. Kenties vielä tärkeämmäksi, kuin summat ja kulttuurin kentällä aina enemmän tai vähemmän abstraktisti määriteltävä toiminnan välitön hyöty, joka toki on tärkeää kiristyvässä kilpailussa, on yhteistyön laatu ja jaetut arvot sekä ammattimainen toiminta. Eettinen yhteistyö on selvä voimistuva trendi yrittäjämäisen ajattelun rinnalla. Eettisyydellä tarkoitetaan tässä ennen kaikkea strategista ajattelua, yhteisiä tavoitteita sekä selviä pelisääntöjä toiminnan kaikille osapuolille, mutta myös (taide)toiminnan taustalla olevaa syvempää tarkoitusta ja merkityksellisen toiminnan lähtökohdan esille tuomista.

Juttelimme aiheesta Pink Eminencen toimitusjohtaja Outi Raatikaisen kanssa joulun välipäivinä. Taideorganisaatioiden kanssa paljon yhteistyötä tekevä Pink Eminence täytti vuoden vaihteessa kymmenen vuotta.

HO: Mitä uusia näkymiä näet taiteen kentällä rahoituksen ja yritysyhteistyön suhteen? 

OR: Rahoituksen monipuolistaminen on keskeinen tarve mille tahansa taideorganisaatiolle, joka pitäisi olla jo kaikkien tiedossa. Tämä tietysti tarkoittaa entistä monipuolisemman rahoitusosaamisen hankintaa tavalla tai toisella. Periaatteessa kaikki raha on kilpailtua. Vieläkin taideorganisaatioissa ja myös yrityksissä kulttuurin yritysrahoituksen hankkimisen/saamisen vaivana on usein se, ettei eroteta kunnolla lahjoittamista ja markkinointitoimenpiteenä tehtävää sponsorointia. Tämä on rasittanut asian kehittymistä ja muuttuu yllättävän hitaasti. Molemmilta osapuolilta asian ymmärtäminen ja sponsoroinnin jatkuva ammattimaistuminen vaativat siis edelleenkin paljon osaamisen ja toimintatapojen kehittämistä. Käsitteet ja sisällöt täsmentyvät onneksi vähitellen ja avoimuus yhteisten markkinointipäämäärien saavuttamiselle on paremmin ymmärryksessä. Vastikkeiden löytäminen ja toteuttaminen oikealla tasolla on molempien osapuolten vaivannäön ja panostusten tulosta. Taideorganisaatioille se tarkoittaa myös aihepiirissä tarvittavan datan keräämisen kehittämistä omasta toiminnasta.

Lahjoitustyyppinen varainhankinta on Suomessa vielä aika lailla lapsenkengissä. Kansalaisjärjestöt ja yliopistot ovat paljon taideorganisaatioita edellä. Tämä tietysti johtuu monesta tunnistetusta syystä (esim. paljon puhuttu riittävien porkkanoiden puute), mutta se ei ole koko totuus. Asenteetkin muuttuvat hitaasti. Kuitenkin minusta olisi viisasta minkä tahansa organisaation luoda jonkinlaisia valmiuksia myös lahjoittamisajatteluun ryhtymiseen. Käytännössähän silloin tehdään monimuotoista sidosryhmäyhteistyötä.

Joukkorahoitus on tietenkin yksi uudempi mahdollisuus. Sekin pitää osata hyvin ja markkinoida hyvin. Sponsoroinnin ja kumppanuuksien sisältöjä ajatellen kumppanuuksien synnyttämisessä varmasti herkkä arvopohjaisuus ja yleisöjen näkemykset sopivista kumppanuuksista tulevat painamaan entistä enemmän. Englantilaiset museot ovat joutuneet luopumaan tietyistä yrityskumppanuuksista, joita niiden yleisöt eivät suvaitse ja tämähän pitäisi olla ymmärryksessä jo ennenkuin niihin ryhtyy. Suomessa Tuntematon sotilas –vessaharjat saivat mielestäni ihan oikein arvostelua osakseen. Arvopohjaisuus muutoinkin on iso asia, eikä siinä saa olla  mitään “viherpesutyyppistä” agendaa, koska aitous tunnistetaan. Iso trendi on se, ettei taideorganisaatioiden ole pelkillä seinillä ja tasapaksulla perustoiminnalla yhtä helppoa saada kumppanuuksia kuin ajankohtaisilla ja mielenkiintoa herättävillä projektiluonteisilla teoilla ja yhteistyösopimuksilla. Tämä tietysti hankaloittaa niitä kohteita, joilla projektiluonteiset tekemiset ovat vähissä esimerkiksi teattereita tai perustoimintaa pyörittäviä orkestereita. Festivaalit ovat ketterämpiä myös siksi, että ne ovat aina olleet enemmän monenlaisen rahan ja omien tulojen varassa.

HO: Kuinka taidekenttä on mielestäsi muuttunut viime vuosina ja kuinka  nykyään tehdään sidosryhmiä hyödyttävää yhteistyötä?

OR: Isot organisaatiot ovat tietysti ainakin pääkaupunkiseudulla jo osaavia ja ammattimaistaneet tekemisiään. Homma pyörii hyvin ainakin niin kauan kun vanhat kumppanuudet pysyvät toimintatapoineen lähellä. Uusien myyminen on kenelle tahansa kovaa työtä. Sidosryhmiä hyödyttävä yhteistyö edelleenkin lähtee laadukkaista  taiteen sisällöistä (laajasti ymmärrettynä) ja yleisöjen tarpeiden ja kiinnostuksen ymmärtämisestä. Sponsoroinnissa yhteistyön onnistuminen edellyttää hyvää markkinointi- ja viestintäosaamista. Maailman on koko ajan entistä vaikeampi hallita monine  kanavineen ja jatkuvan uudistumisen toiveineen. Monet taideorganisaatiot kamppailevat tässä suhteessa edelleenkin liian vähien resurssien kanssa eivätkä pääse niiden suhteen nousemaan sille tasolle kuin niiden taiteellinen osaaminen antaisi edellytyksiä. Vika voi löytyä myös organisaatiosta itsestään. Entiset panostukset, kuten pari Hesarin mainosta, ja osaaminen eivät enää riitä tavoittamaan juuri ketään. Myös some vaatisi todellista ammattitaitoa ja jatkuvaa sen sisällä elämistä ja kommunikointia oman yleisön ja muiden sidosryhmien kanssa.

Odotan pienemmiltä ja uusilta taiteen tekijöiltä ja tapahtumilta entistä enemmän yllättäviä onnistumisia. Taidettahan tehdään koko ajan enemmän myös organisaatioiden ulkopuolella  myös yrittäjämäisesti ja silloin kekseliäisyys, joustavuus yhteistyössä ja uskallus rahoituksessa on valttia. Kokonaistilanne on mielestäni edelleenkin se, pääkaupunkiseutu vetää pidemmän korren yritysyhteistyössä ja sen osaamisessa maakuntakeskuksiin verrattuna siksikin, että täällä kaikki kilpailu myös taideorganisaatioiden kesken on kovempaa ja yleisöt on vaikeampi löytää. Negatiivisuus on vielä alalla yleistä. Valittamalla puutteita ei kuitenkaan saada ketään innostumaan minkäänlaisesta yhteistyöstä. Pitää uskaltaa, innostaa ja osata kommunikoida.

HO: Minkälaisia muutoksia näet johtamisessa ja organisaatiokulttuurissa omalla alallasi ja toisaalta taideorganisaatioissa? Entä minkälaisia mielestäsi tarvittaisiin?

OR: Helsingin isoimpien taideorganisaatioiden johdosta löytyy parhaimmillaan kovan tason ammattilaisia. Sellaisia, jotka osaavat ja haluavat onnistua myös yhteistyökuvioiden rakentamisessa, resursoivat siihen ja vievät taideorganisaatioiden yhteiskunnallista vaikuttavuutta eteenpäin monella saralla keskustellen ja näkyen. Heitä ei ole koskaan liikaa taiteen ja kulttuurin merkitykseen nähden. Sellaisia johtajia tarvitaan aina lisää. Muutoin näen tulevaisuudessa yrittäjämäisesti rahaan suhtautuvien taiteen tekijöiden ja johtajien joukon kasvavan. Jos joku kuvittelee, että tämä söisi sisällön laatua, on kyllä pahasti väärässä. Koska vain hyvällä ja laadukkaalla tekemisellä on edellytyksiä saada kumppaneita.

HO: Nimeä halutessasi muutama onnistunut tapa tehdä yhteistyötä (taideorganisaatioiden ja kulttuurikentän sekä taiteen markkinoinnin alalla).

OR. Olimme viime syksynä ensimmäisen kerran mukana tekemässä viestintää uudelle kotimaisen elokuvan Red Carpet -festivaalille Hyvinkäälle. Yritysyhteistyö teki koko festarin mahdolliseksi. Tämä ei siis ole yritysyhteistyön osalta oman hännän  nostamista, koska festarin perustaja, näyttelijä Antti Luusuaniemi oli jo ansiokkaasti neuvotellut lähes koko kumppanijoukon kasaan ennenkuin ryhdyimme viestintähommiin. Vastikeprojektien määrä oli suuri, mutta on myös samalla kysyttävä, kuinka moni festari pystyy ekana vuonna tekemään tuloksen ilman merkittävää julkista panostusta. RCFF pystyi tällä kertaa tähän vaativaan tavoitteeseen, ja saavutti sen. Klassikko-osaajat tekevät tämän edelleenkin hyvin. Näistä voi mainita esimerkiksi taidemuseo Ateneumin, festivaaleista HJV:n (Helsingin Juhlaviikot) ja Flow:n (Festival).

HO: Kiitos haastattelusta. Toivotan onnea ja menestystä alkavalle uudelle vuosikymmenelle ja yhteistyölle taideorganisaatioiden parissa!

Hanna Ojamo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s