Kuoleeko taide rahasta?

Vuonna 2012 kirjoitin kuvataiteen ½-lehteen blogin tulevaisuuden taidemarkkinoista ja aihe on sen verran ajankohtainen edelleen, että päätimme jakaa tämän myös #Rahoitusblogissa. Lisäyksiä teksiin on tehty, mutta pääasiallinen rakenne on sama kuin vuonna 2012. Ydinkysymys kuuluu, miksi ansainnan kasvamista vastustetaan (edelleen) niin kovin?

Nykytaidemarkkinarakenteiden ja markkinoiden arvon kehitys on Suomessa lapsenkengissä. Kentälle kaivataan uusia liiketoiminta- ja ansaintamalleja. Markkinoiden kestävämpi kehitys on keskiössä, jotta mahdollistetaan markkinoiden toimivuus julkisen rahoituksen loputtua. Tilanne on haastava, sillä apurahojen niukkuus on alalle tappavaa. Toisaalta hybriditalouteen hakeutuvien toimijoiden väliinputoajakohtalo luo mahdottoman tilanteen ammattiaan harjoittaville yksilöille niin taloudellisesti kuin henkisesti. Taiteen kentän yksityistä välittäjäporrasta on pyritty kehittämään toistaiseksi lähes tuloksetta (v. 2012). Yksityisen sektorin suurin haaste on kilpailu julkista sektoria vastaan. Haaste on iso ja epäoikeudenmukainen.

Vähittäiskauppaa ja pientä palvelumyyntiä ei mielestäni voi vakavasti ottaen kutsua taidemarkkinaksi. Liikevaihto kuvataidekentällä on arviolta vain parikymmentä miljoonaa vuodessa, josta kaksi yritystä kattaa yli puolet (Bukowski & Forsblom, tämä statistiikka v. 2011-12). Suomessa ostajakunta on tosin pieni, varsinkin jos taidemarkkinat nähdään perinteisesti kalliiden yksittäisten taideteosten myyntinä. Edustavan, ammattimaisesti toteutetun ja puhtaasti myyntituloilla pärjäävän, myös kansainvälisesti toimivan gallerian on oltava taustaltaan hyvin vakavarainen.

Suomessa yksityiset galleriat kilpailevat ostajakunnasta julkisesti rahoitettujen gallerioiden kanssa. Tämä luo luovan talouden rakenteille sellaisia paineita, että jossain vaiheessa reunat ratkeavat. Perinteinen galleriamalli ja siihen yhdistetty ‘taideteos objektina’ on kovin modernistinen ajattelumalli, jota muutamat Helsingissä toimivat galleriat yrittävätkin purkaa tekemällä rohkeaa nykytaiteelle soveltuvampaa taiteen markkinaa. Kysymys onkin siis kuinka voitaisiin yhteistyössä siirtyä 2010 ja kohta 2020-luvulle ja pidemmälle? Tätä varten on kehitettävä ennen kaikkea taiteilijoiden ja välittäjäportaan asenteita, sillä muutos alkaa meistä itsestämme. Siksi kysynkin:

Kuka Suomessa hyötyy siitä, että markkina-ajattelua ei taidekentällä kehitetä? Eivät ainakaan taiteilijat tai yksityinen välittäjäporras.

Tällä hetkellä Suomessa vallitsee lähes täydellinen kulttuurirahoituksen monopoli – jos taiteilijana haluaa hankkia elantonsa puhtaasti taiteesta, eikä kansainvälinen ura ole vielä käynnistynyt. Tämä käytäntö on erityisen vahvasti esillä kuvataiteen parissa, mutta myös muilla taiteen aloilla. Apurahojen tulisi kuitenkin olla vain yksi ansaintalähde taiteilijalle. Ellei asiaan tule muutosta, uskon ettei Suomessa ole kohta yhtään täyspäiväisesti toimivaa ammattitaiteilijaa. Tässä karkeassa ja epämiellyttävässä tulevaisuudenkuvassa taide kuolee, koska se ei vastaa tulevaisuuden tarpeita.

Kansainvälisellä taidemarkkinakentällä monet asiat pohjautuvat olettamukseen, jonka mukaan taidemarkkinoiden tarjoama taide on parasta mahdollista taidetta. Non-profit puolella ajatellaan toisin. Suomessa kulttuurirahoituksen mallit mahdollistavat monet epäkaupalliset taideprojektit, ja ajatellaan, että markkinoille päätyvä taide on jossain määrin kyseenalaista laadultaan. Joskus tuntuu, että parhaana pidetään taidetta, jota on mahdoton tuotteistaa mihinkään muotoon. Toisaalta taiteen moniulotteisuus ja kerroksellisuus ovat sen vahvuus. Olisi kuitenkin hyvä muistaa, että taiteen yhden ulottuvuuden viestiminen hetkellisesti yksinkertaisesti (=eli sen tuotteistaminen) ei poista tätä tosiasiaa.

Tänä päivänä kuluttaja ymmärtää taiteen kovin yksipuolisesti objektina, eikä hahmota pitkää prosessia, taitoa ja toteutusta taide-elämyksen taustalla. Tästä kirjoitinkin edellisessä blogissa jossa pohdin miten saisimme suuret taidelaitoksemme toimimaan siten, että myös kuluttaja ymmärtäisi paremmin taiteellisia prosesseja ja taiteen yhteiskunnallista hyötyä.

Mutta mistä on kysymys, kun puhumme uusista taiteen muodoista? Työtehtävissäni olen käytännön tasolla päässyt seuraamaan, kuinka taiteilija tekee näkymättömästä näkyvän ja kysyy “Onko tämä tärkeää”? Tämä taito, prosessien näkyväksi tekeminen, on yksi hyödyllinen esimerkki tulevaisuuden taiteesta. Taiteen tekemisen taidon soveltaminen erilaisiin käyttötarkoituksiin tulee kasvamaan ja valtaamaan kenttää yhä vahvemmin.

Erot uuden ja vanhan taidemarkkinarakenteen puitteissa ovat kiinnostavia. Tulevaisuudessa business to business-liiketoiminta ja uudenlainen ostaminen tarkentuu. Markkinat kehittyvät tuotteiden ostamisesta (taideobjekti) palveluiden ostamiseen (taideprosessi). Prosessin ytimessä tulee olla uusi ‘taiteilijuus’ ja taiteilijan itsenäistymisen taidot. Ei-perinteisellä tai uudella markkinamallilla tarkoitan taiteilijan tai esimerkiksi hänen galleristinsa kykyä myydä omaa osaamistaan business to business- mielessä. Yhtenä esimerkkinä on vaikka markkinoinnin maailma ja aina yhä kasvava tarve aidosti laadukkaalle sisällölle.

Mitä taiteen muotoja on vuosikymmennellä 2020? Onko taide samassa muodossa silloin kuin 1820?

Mitä nämä uudet toimintamallit voisivat olla? Hypoteesini on, että taidemarkkinoiden objektisidonnaisuus, investointiarvo ja brändiarvo ovat siirtymässä historiaan nykyisten parikymppisten ikääntyessä. Yleisön arvomaailma ja rahankäyttö muuttuvat, elämystalous kasvaa. Näin ollen mahdollisuudet taiteen markkinoiden muutokseen ovat olemassa. Uudet markkinat tukevat taiteen ja taiteilijoiden prosesseja, ja hyödyntävät niitä oman yritys- tai muun toimintansa kehittämisessä. Luovuus, ‘thinking outside of the box’, tinkimättömyys oman vision suhteen, hyvät neuvottelutaidot ja yhteistyökyky ovat kovaa valuuttaa tulevaisuudessa.

Jotta yllä mainittujen palvelumallien kehittäminen tulisi mahdolliseksi on taiteen tekijöitä koulutettava ymmärtämään, miten yritysyhteistyö ja omasta työstä laskuttaminen mahdollistavat hyvän ja laadukkaan taiteen tekemisen. Edelleen ajatellaan kuitenkin yleisesti, että em. toimenpiteet automaattisesti kaupallistavat taiteen. Syynä tähän on mielestäni se, ettei (kokematon) taiteilija itse uskalla vaatia, mikä oikeutetusti kuuluisi hänelle, koska..

…taiteen tekemistä ei nähdä työnä vaan rakkautena – ja tämä ajattelutapa opetetaan taiteilijalle viimeistään taidekoulussa.

Toimintamalli yksilötasolla luo dominoefektin, joka vaikuttaa koko taidekenttään, mutta eritoten tämä on aina vain ajankohtaista kuvataiteen ammattikentällä.

Väitän kiven kovaan, että taiteen avulla voimme luoda paremman maailman. Siksi meidän on ensiksi ymmärrettävä mitä taidemarkkinoilla voidaan tarkoittaa. On ymmärrettävä hyödyt ja haitat, ja opittava näkemään taiteellinen työskentely itsenäisenä prosessina, erillään myyntityöstä. Myynti ottaa kuitenkin kiinni vain valmiista tuotteesta tai palvelusta ja vie sen loppukäyttäjälleen. Taiteilijoille ja kaikille taiteen kentällä toimiville kuuluu korvaus tehdystä työstä. Mistä ansaintalogiikan voi saada nykyisessä mallissa, kun taideteoksia on myynnissä enemmän kuin niille löytyy ostajakuntaa?

Vastaukseni on: palvelumyynnistä! Tavoitteeseen pääseminen vaatii suuria rakenteellisia muutoksia, koulutusta ja ennen kaikkea realismia yhdistettynä visioihin, uskallusta yrittää, ja ehkä epäonnistuakin pari kertaa. Myös yhteistyö taiteen kentän sisällä on äärimmäisen tärkeää. Tämä vaatii kuitenkin myös asialle heräämistä rahoittavissa tahoissa.

Uskon, että kun taiteilijat ja alan toimijat siirtyvät rajoittavista uskomuksista mahdollistaviin uskomuksiin, tulemme löytämään tulevaisuuden taidemarkkinat!

(Kirjoittanut Kira Sjöberg, ed. Pirjetta Brander)

 

 

Yrittäjyyden mahdottomuuden olematon keveys kuvataiteen kentällä

By: Kira Sjöberg

Kun vuonna 2008 lähdin yrittämään kuvataiteen kentällä ArtShortCut brändin alla, en tiennyt mihin pääni pistin. Olin juuri tullut Suomeen ja harjoittelussa OKMllä ajattelin, että nyt pitäisi edistää yrittäjyyttä kulttuurikentällä. ArtShortCut oli lähtenyt jo liikkeelle Lontoossa, joten ajattelin, että jatkankin sitä täällä. Minulla oli visio ja missioni oli demokratisoida taidemarkkinoita, luoda paremmat edellytykset taiteilijoille saada elantoa ja ylipäätänsä nostaa taiteilijuus ammattilaisuutena esille – myös taidekentän ulkopuolella. Halusin luoda oikotien taiteeseen.

Kira <3 ArtShortCut

Taiteen laajemmat kaupalliset mahdollisuudet perinteisen galleria/huutokauppa-markkinan ulkopuolella olivat kiinnostukseni kohteena. Perinteisillä taidemarkkinoilla taide nähdään ja taidetta käsitellään esineenä, kuten maalauksena tai esityksenä. Suorastaan pyhänä sanomana jostakin. Tämä malli voineen jäljittää kirjoitetun taidehistorian alkutaipaleelle ja itse #Vasarin kynään. Vuosisatojen saatossa yhteiskunta muuttui, mutta tämä ajattelumalli jatkui. Teollisen vallankumouksen myötä taide enemmän tai vähemmän nostettiin edelleen pyhästä hyödykkeestä jonkinasteiselle jalustalle – jolla se on ollut pitkään.

Itse ajattelin aloittaessani toimintaani vuonna 2008, että taide on paljon muutakin. Taiteen markkinat ovat paljon laajemmat kuin voisimme kuvitellakaan.

Taiteen markkinat ovat luovuuden markkinat. Taiteen markkinat ovat sisältöjen markkinat.

Taiteilija koulutetaan kyseenalaistamaan itseään ja ympäristöään. Taiteilija koulutetaan pohtimaan asioita ”laatikon ulkopuolelta”. Taiteilija koulutetaan ajattelemaan maailmaa ilman ratkaisuja. Kuten joskus kirjoitin Luovan Suomen blogiin; Taiteilija koulutetaan havainnoimaan ympäristöään ja luomaan uusia todellisuuksia. Taiteilija opetetaan näkemään näkymätön ja kysymään miksi tämä on tärkeää?

Näistä todellisuuksista voi syntyä erilaisten osaamisten yhteistyöllä uutta ajattelua, liiketoimintaa – ja lopulta uusia rakenteita ja toimintatapoja. ArtShortCutin kautta halusin tuoda tätä sanomaa ja uusia taidemarkkinoita lähemmäksi taiteen maailmaa. Tein tämän yrittämällä, yrittämällä ja edelleen yrittämällä kentällä, jossa apurahat ja ei-liiketoimintalähtöinen ajattelu jylläsi. Muutosvastustus taidekentällä oli kova.

Apurahat ovat suomalaisen taidekentän ansaintalogiikan perusta. Kuten #Taideyliopiston Paula Tuovinen kirjoitti pari viikkoa sitten #Sitran blogissa, että tästä ajattelusta on päästävä eroon. Taideyliopiston strategiaa lukiessa on tämä uudenlainen taiteen markkina ymmärretty taiteen opetuksen ylimmällä tasolla. Tämä antaa minulle uutta uskoa suomalaisen taidekentän tulevaisuuteen ja odotankin kiinnostuksella, miten ajatus jalkautetaan opetukseen ja osaamisen kautta koulun ulkopuoliseen elämään. Vielä muutama vuosi sitten olin aivan varma, että taidemaailman toimintalogiikka tulee vielä kaatumaan omaan mahdottomuuteensa – ennemmin tai myöhemmin. Miksi? Koska taiteilijuus Suomessa on sidottu rakenteisiin, jotka eivät aidosti mahdollista taiteilijuuden kehitystä ja alan edistymistä. Tähän ovat suurin syypää taiteen projektiapurahat. Ne, sitovat luovuuden ainaiseen apuraharumbaan – yrittäjyyden ollessa äärimmäisen haastava laji tällä kentällä. Miksi kirjoitan näin? Siksi, että innovaatiot, joita yritetään taiteen kentällä toteuttaa yrittäjälähtöisesti kaatuvat pääsääntöisesti seuraavista syistä:

  • Rahoitusta ulkopuolisista (kaikenlaiset apurahoja ja rahoitusta jakelevat tahot) lähteistä oli ainakin vielä muutama vuosi sitten lähes mahdotonta saada yrittäjä-statuksella ja liiketoiminnallisella ajattelulla luoden muna/kana ongelman. Pienyrittäjätoiminta taiteen kentällä on harvoin tarpeeksi suurta tai omaa tarpeeksi suuria pääomia, jotta rahoituskanavat TEKESin (nyk. Business Finland) kaltaisista organisaatioita olisi mahdollista hyödyntää – ja pienyrittäjän liiketoiminnallinen kapasiteetti on rajallinen.
  • Hankkeet (esim. ESR-rahoitteiset) tekivät aidon yrittäjyyden lähestulkoon mahdottomaksi muodossa, jossa hankkeet toimivat. Kulttuurikentän ESR -hankkeisiin rahaa on laitettu viimeisen noin 10v aikana lähemmäs 20 miljoonaa; miten ne ovat todellisuudessa kehittäneet liiketoimintamahdollisuuksia kentän (pien)yrittäjille?
  • Taidekentän ulkopuolinen markkina on hyvin rajallinen. Ymmärrys taiteen mahdollisuuksista rajautuu siihen miten suuret taideinstituutiot esittävät taiteen: Tuotteina, joita ostetaan, jos ne kiinnostavat. Taidetta ei nähdä osaamisena joista voitaisiin luoda palveluita joitä voitaisiin myydä tai markkinoida ratkaisukeskeisesti esim. B2B kentällä. Taideyliopiston avaukset ovat tällä saralla kiinnostavia koska ison organisaation mahdollisuudet luoda uutta markkinaa ovat huomattavasti paremmat kuin pienen toimijan.

Yrittäjyyden keskeinen tematiikka on rakentaa liiketoimintalähtöisesti oma ansainta. Yrittäjyys vaatii riskinottokykyä, uskoa omaan toimintaan ja panostuksia, joista ei välttämättä saa korvausta. Eli apuraha-logiikka ei päde liiketoimintakentällä. Mutta jos onnistut luomaan palvelun tai kokonaisuuden, joka toimii voi se pitkässä juoksussa mahdollistaa myös muita asioita – toisin kuin apurahapohjainen toiminta – siinä on aina alku ja loppu.

Vuonna 2012 laitoin päätoimisen taideyrittäjyyden pillit pussiin. ArtShortCutin alasajo ja siitä irtautuminen oli minulle henkisesti erittäin raskas prosessi, mutta terveyteni ja hyvinvointini oli tultava etusijalle. Liikevaihto ArtShortCut:illa oli kymmeniä tuhansia euroja, mutta minulle siitä jäi muutama tuhat euroa vuodessa. En pärjännyt taloudellisesti ja jouduin tekemään lähes päätoimisesti töitä samalla kun päätoimisesti yritin. Uuvuin fyysisesti ja henkisesti. Kysymys miksi on jälleen hyvä esittää. Vastaus on siksi, että uskoin vakaasti ajatukseen taiteellisesta ajattelusta osana yhteiskunnan muutosta. Luovan talouden rakenteet kuvataiteen kentällä eivät kuitenkaan mahdollistaneet hyppyä seuraavalle tasolle varsinkaan ilman valtavaa henkilökohtaista rahallista panostusta, jota minulla ei ollut laittaa. Päätelmäni on jo vuosia ollut, että käytännössä Suomessa pienyrittäjä, joka toimii taiteen kentällä, kilpailee valtiota vastaan.

 

Kun katson kulttuurialan yrittäjien (sis. Taiteilijat) tilannetta nyt olen huolissani heidän hyvinvoinnistaan ja jaksamisestaan. Haluankin haastaa vaikuttajat miettimään asiaa. Miksi luovalla tai kulttuurialalla toimijat putoavat siiloihin ja ovat enemmän tai vähemmän jossakin taloudellisessa loukussa mikä ei edistä luovuutta? Haastaisin myös taiteilijat ja taidekentän yrittäjät vaatimaan enemmän päättäjiltä ja olemaan avoimia toisenlaisille malleille – ja ehdottamaan uusia malleja. Yrittäjät – kuten on nyt #Slush hengessä nähty – tekevät intohimosta innovatiivista toimintaa, pyrkien ratkaisemaan erinäisiä yhteiskunnallisia haasteita omilla palveluillaan. Miksi ei samoin taidekentällä? #Artsensen Niina Nurmisen sanoja lainatakseni ”Raha on toiminnan seuraus ja jos se ei ole kunnossa tai jos hienoista töistä ei kukaan tiedä, niin rahaakaan ei ymmärtääkseni tule? Oma kokemukseni on, että asiakkaiden kanssa puhutaan sisällöistä ja vasta viimeiseksi rahasta, kun ajatukset yhdessä tekemisestä ovat kohdanneet ja kumppanuus luotu.”

Kehityksen keskiössä on se, miten taide ymmärretään vuonna 2018. Onko taide modernistinen lopputuote, joka on kehitetty (toivottavasti) taiteilija-apurahan turvin vai onko taide ajattelua, prosessiasiantuntemusta, muutoksensietokykyä ja uuden ajattelun luomista muiden asioiden muassa? Jos jälkimmäistä, sille tulisi luoda edellytykset elää ja kehittyä, ei olla kiinni 1900-luvun rakenteissa ja säälimättömässä apuraharumbassa. Apuraharumba on pitkässä juoksussa kestämätön ja epäobjektiivinen tapa rahoittaa taiteen kenttää. Se johtaa projektiajatteluun ja ainoa keino elättää itsensä on käyttää yli puolet ajasta apurahojen hakuun. Tämä ei edistä luovuutta, ei innovatiivisuutta eikä kehitystä. Taiteilijoiden työskentelyapurahat ovat asia erikseen.

Palvelupohjainen taiteen markkina on vasta pohdinnassa. Siellä on kuitenkin tulevaisuuden taiteen markkinat kaikilla aloilla. Jos seuraa liike-elämän trendejä näkyy todelliset mahdollisuudet juuri vuokrauksen, vaihtotalouden ja tieto/osaamistalouden saralla. Taiteen ytimessä on luovuus. Aito luovuus, josta syntyy uutta ja sisältöjä, on 2020-luvulla valttia.

Taiteilijat ja taiteen kenttä olisi hyvä valjastaa mahdollisimman nopeasti tähän ajatteluun ja yhteistyön malleihin – kukaan yksilö ei tule ratkaisemaan mitään yksin koska ”huippu”-yksilöiden aika on ohi. Laajasti ajattelevien ja innovatiivisten tiimien aika on nyt ja tulevaisuudessa. Ymmärtämällä tämän on taidemaailmalla mahdollisuudet pärjätä tulevaisuudessa, missä taiteen hinta-arviot ja taiteen itseisarvoilla ei niinkään ole väliä. Miksi? Koska globaalit peruselämisen haasteet yhteiskunnassa tulevat haastamaan nykyisen arvopohjan radikaalisti ja uudet sukupolvet arvottavat asioita eri tavalla. Nämä haasteet tulevat vaatimaan kaiken mahdollisen osaamisen muuttamaan suuntaa kestäväksi. Taidekentän nykyinen malli ja nykyiset taideorganisaatioiden rakenteet kuvastavat teollista yhteiskuntaa ja siirtyminen tieto- ja osaamisyhteiskuntaan on kuitenkin jo alkanut (muilla aloilla jo kymmenen vuotta sitten). Hurry up taidekenttä, älä jää jalkoihin!

#KulttuuriVOS ja taiteen rahoituksen uudet tuulet

By: Hanna Ojamo

Opetus- ja kulttuuriministeriö järjesti yhdessä Sitran kanssa kuluneella viikolla julkistamistilaisuuden, jossa käsiteltiin asiantuntijatyöryhmän tämän hetkistä versiota uudeksi VOS-rahoitusjärjestelmän laiksi. Valtionosuusjärjestelmän uudistusta on valmisteltu työryhmän johdolla vuodesta 2016, jolloin silloinen opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) asetti työryhmän pohtimaan valtionrahoituksen nykyaikaistamista ja uuden lain valmistelua. Asiantuntijatyöryhmän esitys luovutetaan ministeri Sampo Terholle tammikuussa 2017. Tulossa on muutoksia kolmeen eri lakiin eli museolakiin, uusi laki esittävistä taiteista (ent. teatteri- ja orkesterilaki) sekä lakiin opetus-ja kulttuuritoimen rahoituksesta.

”Sitra on ollut prosessissa neutraali toimija ja fasilitaattori” kertoo projektijohtaja Helena Mustikainen Sitrasta. ”Sitra on ollut mahdollistamassa asiantuntijatyöryhmän työskentelyä sekä laajempaa kentän osallistumista, kun taas OKM on vastannut lakipuolesta.” On ollut hienoa seurata, kuinka asiantuntijat ovat saaneet tehdä uudistustyötä yhdessä lainsäätäjien kanssa ja hakeneet näkemyksiä laajemmin kentältä. Logiikkana tässä on ollut se, että asiantuntijatyöryhmä työskentelee tiivisti yhdessä, mutta kuuntelee laajasti kentän erilaisia näkemyksiä. Asiantuntijatyöryhmässä, mukaan lukien ministeriön sihteeristö ja Sitran asiantuntijat, on ollut hyvä henki ja tekemisen meininki, mutta kentällä on ollut erittäin merkittävä rooli tiedon ja näkemysten tuottamisessa. (Mustikainen 27.11.2017).

Mustikainen kertoo lakiprosessin ensimmäisen vaiheen suunnittelusta yhdessä Opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa. Osaaminen ja kokemukset kentän ja taideorganisaatioiden osallistamiseen #kulttuuriVOS-prosessiin toi Sitra tukemaan ministeriön tarvetta saada kenttä mukaan. ”Sitrassa hyödynnettiin prosessin suunnittelussa laajasti kokemuksia vastaavista prosesseista. Lähtökohtana olivat ministerinkin kanssa käydyissä keskusteluissa esiin tuodut Sitran Elinvoimafoorumit sekä sisällöllisesti taustalla oli Sotestakin tuttu ajatusmalli, jossa lähtökohtana olivat asiakkaat, sen jälkeen palvelut ja lopulta näiden pohjalta rakennetaan rahoitusmalli. Otsikot ja tarkemmat sisällöt sovittiin yhdessä OKM:n kanssa. Kolmen ison työpajan, joista kussakin oli 150-200 osallistujaa, työn seurauksena muodostettiin lakia pohjustamaan kahdeksan teesiä ja neljä rahoituksen periaatetta”, Mustikainen sanoo.

Samaan aikaan toukokuussa kulttuuriministerin salkun napannut Sampo Terho (Sin.) perusti työryhmän lokakuun lopulla 2017 pohtimaan kuntien kulttuuritoimintalakia sekä taidepolitiikkaa. Asetetun kuntatyöryhmän pysyvänä asiantuntijana toimii kulttuuripoliittisen tutkimuksen seuran CUPORE:n edustaja. Suomessa taidetta ja taidelaitoksia on perinteisesti tuettu sekä valtion että kuntien taholta, ja kuntien asema sivistyksen ja koulutuksen tarjoajina on poikkeuksellisen voimakas. Sote-uudistuksen astuessa voimaan sosiaali-ja terveyspalvelut siirtyvät kokonaan maakuntahllinnolle, jolloin kulttuuri, vapaa-aika, liikunta, sivistys ja taide nousevat kunnan strategisen johtamisen keskiöön budjetissa.

Kävin lokakuussa puhumassa VOS-uudistuksen taustoista USA:ssa Social Theory, Politics and the Arts-konferenssissa. Siellä käydyissä keskusteluissa huoleksi muodostui suomalaisten vimma rikkoa hyvinvointivaltiota vauhdilla samaan tapaan kuin Hollannissa on tehty.

Kuntien ja valtion välinen kädenvääntö on noussut viime aikoina useassa puheenvuorossa esiin. On pohdittu, luoko VOS-uudistus painetta lisärahoituksen suuntaan kulttuurilaitoksille ja organisaatioille, kun uusi VOS lupaa avata valtion rahahanat myös vapaan kentän toimijoille, ja tuoda rahoituksen piiriin myös uusia taideorganisaatioita esittävien taiteiden ja museoiden lisäksi. Perinteisesti Taiteen edistämiskeskus on rahoittanut näitä organisaatioita. Nyt uudessa lakiluonnoksessa esitetään, että harkinnanvarainen tuki sisällytetään jatkossa VOS-tukeen, joka porrastetaan niin että sitä voi hakea 1-, 3- tai 5-vuotiseen, ei-jatkuvaan toimintaan. Tähän asti valtion VOS-laitokset ovat tarkastuttaneet toimintansa joka neljäs vuosi. Nyt rahoituksen arviointiin tulee uusi kolmen vuoden tiheämpi sykli, ja kriteeristöä sen myöntämiseen tarkennetaan. Tuesta päättäisi jatkossakin taideorganisaatioiden esityksestä Opetus- ja kulttuuriministeriö.

Taidelaitosten kriteeristö on niin ikään tuoreeltaan herättänyt keskustelua. Kuka arvioi, minkälaiset organisaatiot pääsevät tuen piiriin? Miten kriteeristöä käytännössä sovelletaan toimintaprofiililtaan hyvinkin erilaisiin organisaatioihin? Uusi lakiluonnos jättää paljon pohdittavaa myös taideorganisaatioiden johtamisen ja rahoituksen kannalta jatkossa. Ennen kuin uusi laki tulee voimaan, olisikin tärkeää käydä kriteeristö läpi ja arvioida, minkälaisia arvoja se edustaa. Populistisen markkinaliberalismin sijaan taide ja tiede tulisi nähdä vapaana poliittisesta ohjailusta. Suomalaisen arms’ length -perinteen mukaisesti valtiovalta ei sekaannu taideorganisaatioden toimintaan ja sisältöön. Rahoituksella voidaan kulttuuripoliittisena työkaluna uuden lain myötä ohjailla potentiaalisesti jatkossa merkittävälläkin tavalla taideorganisaatioiden sisältöä luomalla esimerkiksi painetta lipputulojen, ulkopuolisen rahoituksen ja porkkanoiden avulla (incentives).

Jää nähtäväksi, millä tavalla taideorganisaaatiot reagoivat tähän. Haastavaksi kokonaisuuden tekee myös se, että samalla kun uusi laki tulee 2018 voimaan, taiteen tuotanto-olosuhteet ovat jatkuvassa muutoksessa. Julkisuudessa käytävässä keskustelussa on noussut esiin myös se tosiseikka, että nykyinen laki sallii jatkossa voimakkaankin puuttumisen taiteen rahoitukseen nopeammalla syklillä kuin aikaisemmin. Tämä vaihtelu on  altista vallitseville poliittisille olosuhteille, sillä arvot kulttuuripoliittisen päätöksenteon takana vaihtelevat suuresti eri puolueiden välillä.

 

 

Hanna Ojamo on väitöskirjatutkija Taidejohtamisen ja yrittäjyyden tohtoriohjelmassa Taideyliopistossa. Hän tutkii englanninkielisessä väitösprojektissaan (2017–2020) VOS-rahoitusuudistuksen vaikutusta taideorganisaatioiden johtamiseen kulttuuripolitiikan ja sosiologian näkökulmasta.