VOS ja kunnat

Blog 19.2.2018

by: Hanna Ojamo

Keskustelin Kuntaliiton erityisasiantuntija Johanna Selkeen ja Suomen Kulttuurirahaston erityisasiantuntija Veli-Markus Tapion kanssa YLE:n Kulttuuriykkösen suorassa lähetyksessä 30.1.2018 VOS-lakiuudistuksesta, sen mahdollisista seurauksista ja taustasta. Toimittaja Pietari Kylmälä toivoi studioon kutsutuilta asiantuntijoilta hallintokielen (jargonin!) sijaan suoraa ja avoimen kriittistä keskustelua, jossa puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä. Päivänpolttavasta aiheesta olisi voinut keskustella vielä toisenkin tunnin, ja lähetys meni nopeasti.

Ohjelmassa toin esiin maakuntien taidelaitosten asemaa tulevassa laissa, ehdotetun lakiuudistuksen kuljetusta ja sen poliittista taustaa ja arvopohjaa uudistuksen taustalla. Haastattelussa sivusimme yhdessä Selkeen kanssa kysymystä siitä, mikä asema kulttuurilla on Soten ja maakuntauudistuksen jälkeisissä kunnissa, kun maakuntien painoarvo ja asema kasvaa suhtessa kuntiin. Vastaavasti kulttuuri jää kuntien hoidettavaksi. Perinteisesti valtio allokoi Suomessa kunnille valtionosuusmallissa varoja laskennallisesti sekä työvuosien mukaan, jotka kunnat voivat käyttää haluamallaan tavalla kulttuuriin ja taiteeseen. Käytännössä kuitenkin varojen käytöstä päättää kunnassa kunnanvaltuusto, joka tekee päätökset poliittisen prosessin ja lautakuntien esityksen perusteella. Niinpä kunnat ovat käyttäneet Suomessa hyvin merkittävää valtaa jakaessaan mm. kulttuurin, vapaa-ajan, sivistyksen ja liikunnan määrärahoja. Nyt ne jäävät kunnan vastuulle Soten siirtyessä hallituksen tämänhetkisen aikataulun mukaisesti maakuntien hallinnoinnin piiriin vuoden 2019 alussa (vaalien ollessa lokakuussa 2018). Samalla kuntalakiin tulee merkittäviä muutoksia, ja kuntien lainsäädäntö on ollut jo muutaman vuoden ajan suuressa uudistusprosessissa. Useat yhtäaikaiset uudistusprosessit mahdollistavat taas sen, että hyvin harvalla on kokonaisvaltaista käsitystä siitä, mitä päätöksenteon yhteissummalla haetaan.

Nostin esiin myös isoja kulttuuripolitiikan linjoja ja pohdin, onko 1960-luvulla meille Englannista rantautunut arm’s length -periaate uuden VOS:in jälkeen edelleen voimassa. Sen mukaan valtio pysyy kyynärän mitan päässä taidemaailman päätöksenteosta ja sisäisistä asioista. Vai olemmeko siirtymässä hyvinvointivaltiokeskustelun jälkeiseen,  kokonaan uuteen aikaan, kilpailuyhteiskuntadiskurssiin? Tällä hetkellä vallitsee uusliberalistisen politiikan aikakausi, jonka Tapiokin otti haastattelussa esiin. Tähän liittyen toin esiin avoimen kysymyksen vallasta ja lain kuljetuksesta ministeriössä sekä tämän hallituskauden aikaraamista. Laki todennäköisesti pyritään saattamaan voimaan ennen seuraavia Eduskuntavaaleja huhtikuussa 2019. Yksi veronmaksajan näkökulmasta historian kalleimmista lakiuudistuksista tuskin jätetään toteuttamatta, kun sen läpivienti on epäonnistunut kahdesti aikaisemmin taidekentältä tulleeseen vastustukseen. Analysoin, että SITRA-asiantuntijaryhmän teesit näkyvät uudistuksessa mm. rahoituksen painokertoimien, aluemuseoiden, vapaan kentän mukaantulos sekä rahoituksen jaksotukseen liittyvien muutosten muodossa. Niiden vaikutukset taideorganisaatioiden toimintaan käytännön tasolla ovat kuitenkin vielä avoin kysymysmerkki. Johtaako uudistus tilanteessa, jossa kulttuurin kokonaismäärärahoja ei lisätä, taideorganisaatioiden keskinäisen kilpailun lisääntymiseen vaikuttaen niiden sisällöntuottamisen laatuun? Experience economyn, lipputuloihin painottuvan kulttuuripolitiikan aikakaudella tämä on yksi mahdollinen skenaario. Vai alkaako uusi rahoitus, josta on kilpailtava yhä enemmän niin valtion kuin kunnankin tasolla, tuottaa kokonaan uutta johtamiskultturia taideorganisaatioihin?

Ohjelman jälkeen keskustelu jatkui kiivaana ja innokkaana VOS-aiheesta Johanna Selkeen kanssa kunnan ja valtion kompleksisesta suhteesta. Hiihtoloman kunniaksi piipahdammekin hetkeksi takaisin lähetyksen kulisseihin ja taustoitamme vielä keskustelua, johon ohjelmassa viittasimme:

HO: Kuntaliiton erityisasiantuntija Johanna Selkee, Kuntaliitto jätti eriävän mielipiteen VOS:iin liittyen. Miten luonnehtisit muutamalla lauseella eriävän mielipiteen keskeistä sisältöä ja syitä?

JS: Kuntaliiton eriävä liittyi valtionosuuden määräaikaisuuteen eli siihen, että uudessa systeemissä kaikkia toimijat, valtionosuutta saavat ja sen ulkopuolella olevat hakisivat aina 3- ja 6-vuoden välien oikeutta saada valtionosuutta. Nykyisessä systeemissä valtionosuuden piiriin voi hakeutua joka vuosi, OKM tutkii ja tekee päätöksen, voidaanko toimija ottaa valtionosuuden piiriin. Siinä katsotaan, onko toiminta sellaista, että se täyttää laissa olevat edellytykset. OKM voi valtionosuuden piirissä olevien kohdalla tarkistaa edellytyksien täyttymistä, jos epäillään, että toiminta ei niitä enää täytä.

HO: Lausuntokierros ja sen merkitys. Miten näet että lakia edistetään seuraavaksi, ja miten siihen voi vielä vaikuttaa kuntien näkökulmasta?

JS: Lausuntokierros on toki tärkeä. Toisaalta nykyinen tapa kysyä lausuntoja ohjaa jo vastauksia, koska kyse nykyisin on strukturoidusta tavasta kysyä lausuntoja. Mutta aina voi silti tuoda itselle tärkeät pointit esille omassa lausunnossa ja erityisen tärkeää on tuoda valmiita ehdotuksia, miten halutaan lain olevan kirjoitettu. Kuntien tulisi myös herätä enemmän siihen, että jos ne haluavat vaikuttaa lainsäädäntöön, niiden tulisi aktiivisesti kommentoida valmisteilla olevia asioita. Nykyisin lasketaan lausujien määrää, ei välttämättä lausujan painoarvoa asian suhteen. Jos kuntien näkemys jää vain Kuntaliiton harteille, on muita toimijoita enemmän kommentoimassa asioita omasta näkökulmastaan. Määrä, ei se painoarvo kun tuntuu nykyisin painavan myös lausunnoissa. Kuntapuoli nyt kuitenkin rahoittaa enemmän kuin valtio, ja sen päätöksillä on keskeinen merkitys sille, miten toimijan taloudelliset edellytykset täyttyvät ylipäätään.

HO: Kuinka uusi VOS-laki vaikuttaa mielestäsi taideorganisaatioihin? Entä valtion ja kuntien väliseen työjakoon (ja valtaan)? 

JS: Luulen että jos esitys menee tässä muodossaan läpi, valtion ja kuntien liitto voi murentua nykyisestään. Nythän näkyy että kunnat sekä ylläpitävät että avustavat nimenomaan valtionosuuden piirissä olevia toimijoita. Toki muitakin, mutta vähemmän. Valtionosuus on vain murto-osa toimijan rahoituksesta, mutta se on ollut tärkeä murto-osa, jolla on saatu muuta rahoitusta eli kuntien sitoutumista ylläitämään ja rahoittamaan pysyvää toimintaa. Nyt jos toiminnasta tehdään määräaikaista, voi olla että tilat ja toiminta eriytyvät entistä enemmän, jolloin kuntapuoli ehkä siirtyy ylläpitämään tiloja ja vähemmän omistamaan ja avustamaan toimintaa, tiettyä pysyvää laitosta. Nythän pysyvä VOS-rahoitus on luonut meille pysyvien toimijoiden verkoston eli VOS-laitoksia, joilla on pysyvä tila käytössään ja henkilöstöä ja se on myös vetänyt paikkakunnille vierailuja, muita ryhmiä, festivaaleja ym. Tässä tapahtunee jatkossa muutosta: osin säilyy laitoksia, osin tulee entistä määräaikaisemmaksi myös kuntien avustus- ja toiminnan ylläpito, ja taloudellisesti vaikeina aikoina määräahojen uudelleenarviointia, joka on helpompaa tehdä avustuksien kohdalla kuin oman pysyvän toiminnan kohdalla, jos kuntapuoli joutuu elämään määräaikaisuudessa valtionrahoituksen suhteen. Toisena asiana tässä on määräaikaisuuden ohella valtion ohjaus, joka näyttäisi lisääntyvän tämän esityksen mukaan: eli vaikka valtion rahoitus on vain osa, silti valtio haluaan entistä enemmän ohjata, arvioida toimintaa, vaikka se entistä vähemmän ja epävarmemmin sen rahoituksesta vastaa. Uutta poliittista kulttuuria.

HO: Edistääkö laki alueellista eriytymistä vai tasa-arvoa?

Se voi edistää kumpaakin. Kummatkin ovat sisäänkirjoitettu, koska valtionosuuden tavoitteena on toisaalta monimuotoisen taiteellisen toiminnan edistäminen ja toisaalta saatavuus ja saavutettavuus. Mikä painaa vaakakupissa, kun toimijoita otetaan systeemiin ja kun toimijoiden rahoituksesta päätetään? Poliittista harkintaa tulee lisää.

HO: Muita huomioita lakiesityksestä, joita haluaisit nostaa esiin tässä.

JS: Esitys sisältää paljon hyvää. Mutta se tietyt kohdat mielestäni vesittävät monia hyviä asioita. Esimerkiksi useampivuotinen rahoitussuunnitelma on hyvä asia, mutta nyt se kytketään 3- ja 6-vuotisiin valtionosuuskausiin, jolloin pitkäjänteisyydestä tuleekin määräaikaisuutta ja verran lyhyt määräaikaisuuden kausi erityisesti 3-vuotisilla. Okm sitten sijoittaa toimijat joko 3- tai 6-vuotisiin tai jättää ulkopuolelle. Oletan että suurin kilpailu toimijoiden kesken käydään 3-vuotisesta valtionosuudesta. Se on aikamoista pudotuspeliä, jos  (ja pahoin pelkään kun) valtion määrärahat eivät seuraa toimijoiden määrää ja toiminnan laajuutta. Muun rahoituksen tarve kasvaa. Suomen kaltaisessa maassa voi kukin tahollaan miettiä, mistä löytyy lisärahoittajia, jotta toiminnan taloudelliset edellytykset täyttyvät maan eri osissa? Toisessa päässä on se maan eri osissa asuva väestö: totopelaaja rahoittaa aikamoisen siivun valtion taidemäärärahoista veikkausvoittorahoilla ja oikeudenmukaista olisi, että maan eri osissa on sitten monimuotoista ja laadukasta taidetta kaikille tarjolla.

Taideyliopiston väitöskirjatutkija Hanna Ojamo tutkii VOS-lakiuudistuksen rahoituspohjaa kulttuuripolitiikan ja sosiologian näkökulmasta vuosina 2017–2021.

Yrittäjyyden mahdottomuuden olematon keveys kuvataiteen kentällä

By: Kira Sjöberg

Kun vuonna 2008 lähdin yrittämään kuvataiteen kentällä ArtShortCut brändin alla, en tiennyt mihin pääni pistin. Olin juuri tullut Suomeen ja harjoittelussa OKMllä ajattelin, että nyt pitäisi edistää yrittäjyyttä kulttuurikentällä. ArtShortCut oli lähtenyt jo liikkeelle Lontoossa, joten ajattelin, että jatkankin sitä täällä. Minulla oli visio ja missioni oli demokratisoida taidemarkkinoita, luoda paremmat edellytykset taiteilijoille saada elantoa ja ylipäätänsä nostaa taiteilijuus ammattilaisuutena esille – myös taidekentän ulkopuolella. Halusin luoda oikotien taiteeseen.

Kira <3 ArtShortCut

Taiteen laajemmat kaupalliset mahdollisuudet perinteisen galleria/huutokauppa-markkinan ulkopuolella olivat kiinnostukseni kohteena. Perinteisillä taidemarkkinoilla taide nähdään ja taidetta käsitellään esineenä, kuten maalauksena tai esityksenä. Suorastaan pyhänä sanomana jostakin. Tämä malli voineen jäljittää kirjoitetun taidehistorian alkutaipaleelle ja itse #Vasarin kynään. Vuosisatojen saatossa yhteiskunta muuttui, mutta tämä ajattelumalli jatkui. Teollisen vallankumouksen myötä taide enemmän tai vähemmän nostettiin edelleen pyhästä hyödykkeestä jonkinasteiselle jalustalle – jolla se on ollut pitkään.

Itse ajattelin aloittaessani toimintaani vuonna 2008, että taide on paljon muutakin. Taiteen markkinat ovat paljon laajemmat kuin voisimme kuvitellakaan.

Taiteen markkinat ovat luovuuden markkinat. Taiteen markkinat ovat sisältöjen markkinat.

Taiteilija koulutetaan kyseenalaistamaan itseään ja ympäristöään. Taiteilija koulutetaan pohtimaan asioita ”laatikon ulkopuolelta”. Taiteilija koulutetaan ajattelemaan maailmaa ilman ratkaisuja. Kuten joskus kirjoitin Luovan Suomen blogiin; Taiteilija koulutetaan havainnoimaan ympäristöään ja luomaan uusia todellisuuksia. Taiteilija opetetaan näkemään näkymätön ja kysymään miksi tämä on tärkeää?

Näistä todellisuuksista voi syntyä erilaisten osaamisten yhteistyöllä uutta ajattelua, liiketoimintaa – ja lopulta uusia rakenteita ja toimintatapoja. ArtShortCutin kautta halusin tuoda tätä sanomaa ja uusia taidemarkkinoita lähemmäksi taiteen maailmaa. Tein tämän yrittämällä, yrittämällä ja edelleen yrittämällä kentällä, jossa apurahat ja ei-liiketoimintalähtöinen ajattelu jylläsi. Muutosvastustus taidekentällä oli kova.

Apurahat ovat suomalaisen taidekentän ansaintalogiikan perusta. Kuten #Taideyliopiston Paula Tuovinen kirjoitti pari viikkoa sitten #Sitran blogissa, että tästä ajattelusta on päästävä eroon. Taideyliopiston strategiaa lukiessa on tämä uudenlainen taiteen markkina ymmärretty taiteen opetuksen ylimmällä tasolla. Tämä antaa minulle uutta uskoa suomalaisen taidekentän tulevaisuuteen ja odotankin kiinnostuksella, miten ajatus jalkautetaan opetukseen ja osaamisen kautta koulun ulkopuoliseen elämään. Vielä muutama vuosi sitten olin aivan varma, että taidemaailman toimintalogiikka tulee vielä kaatumaan omaan mahdottomuuteensa – ennemmin tai myöhemmin. Miksi? Koska taiteilijuus Suomessa on sidottu rakenteisiin, jotka eivät aidosti mahdollista taiteilijuuden kehitystä ja alan edistymistä. Tähän ovat suurin syypää taiteen projektiapurahat. Ne, sitovat luovuuden ainaiseen apuraharumbaan – yrittäjyyden ollessa äärimmäisen haastava laji tällä kentällä. Miksi kirjoitan näin? Siksi, että innovaatiot, joita yritetään taiteen kentällä toteuttaa yrittäjälähtöisesti kaatuvat pääsääntöisesti seuraavista syistä:

  • Rahoitusta ulkopuolisista (kaikenlaiset apurahoja ja rahoitusta jakelevat tahot) lähteistä oli ainakin vielä muutama vuosi sitten lähes mahdotonta saada yrittäjä-statuksella ja liiketoiminnallisella ajattelulla luoden muna/kana ongelman. Pienyrittäjätoiminta taiteen kentällä on harvoin tarpeeksi suurta tai omaa tarpeeksi suuria pääomia, jotta rahoituskanavat TEKESin (nyk. Business Finland) kaltaisista organisaatioita olisi mahdollista hyödyntää – ja pienyrittäjän liiketoiminnallinen kapasiteetti on rajallinen.
  • Hankkeet (esim. ESR-rahoitteiset) tekivät aidon yrittäjyyden lähestulkoon mahdottomaksi muodossa, jossa hankkeet toimivat. Kulttuurikentän ESR -hankkeisiin rahaa on laitettu viimeisen noin 10v aikana lähemmäs 20 miljoonaa; miten ne ovat todellisuudessa kehittäneet liiketoimintamahdollisuuksia kentän (pien)yrittäjille?
  • Taidekentän ulkopuolinen markkina on hyvin rajallinen. Ymmärrys taiteen mahdollisuuksista rajautuu siihen miten suuret taideinstituutiot esittävät taiteen: Tuotteina, joita ostetaan, jos ne kiinnostavat. Taidetta ei nähdä osaamisena joista voitaisiin luoda palveluita joitä voitaisiin myydä tai markkinoida ratkaisukeskeisesti esim. B2B kentällä. Taideyliopiston avaukset ovat tällä saralla kiinnostavia koska ison organisaation mahdollisuudet luoda uutta markkinaa ovat huomattavasti paremmat kuin pienen toimijan.

Yrittäjyyden keskeinen tematiikka on rakentaa liiketoimintalähtöisesti oma ansainta. Yrittäjyys vaatii riskinottokykyä, uskoa omaan toimintaan ja panostuksia, joista ei välttämättä saa korvausta. Eli apuraha-logiikka ei päde liiketoimintakentällä. Mutta jos onnistut luomaan palvelun tai kokonaisuuden, joka toimii voi se pitkässä juoksussa mahdollistaa myös muita asioita – toisin kuin apurahapohjainen toiminta – siinä on aina alku ja loppu.

Vuonna 2012 laitoin päätoimisen taideyrittäjyyden pillit pussiin. ArtShortCutin alasajo ja siitä irtautuminen oli minulle henkisesti erittäin raskas prosessi, mutta terveyteni ja hyvinvointini oli tultava etusijalle. Liikevaihto ArtShortCut:illa oli kymmeniä tuhansia euroja, mutta minulle siitä jäi muutama tuhat euroa vuodessa. En pärjännyt taloudellisesti ja jouduin tekemään lähes päätoimisesti töitä samalla kun päätoimisesti yritin. Uuvuin fyysisesti ja henkisesti. Kysymys miksi on jälleen hyvä esittää. Vastaus on siksi, että uskoin vakaasti ajatukseen taiteellisesta ajattelusta osana yhteiskunnan muutosta. Luovan talouden rakenteet kuvataiteen kentällä eivät kuitenkaan mahdollistaneet hyppyä seuraavalle tasolle varsinkaan ilman valtavaa henkilökohtaista rahallista panostusta, jota minulla ei ollut laittaa. Päätelmäni on jo vuosia ollut, että käytännössä Suomessa pienyrittäjä, joka toimii taiteen kentällä, kilpailee valtiota vastaan.

 

Kun katson kulttuurialan yrittäjien (sis. Taiteilijat) tilannetta nyt olen huolissani heidän hyvinvoinnistaan ja jaksamisestaan. Haluankin haastaa vaikuttajat miettimään asiaa. Miksi luovalla tai kulttuurialalla toimijat putoavat siiloihin ja ovat enemmän tai vähemmän jossakin taloudellisessa loukussa mikä ei edistä luovuutta? Haastaisin myös taiteilijat ja taidekentän yrittäjät vaatimaan enemmän päättäjiltä ja olemaan avoimia toisenlaisille malleille – ja ehdottamaan uusia malleja. Yrittäjät – kuten on nyt #Slush hengessä nähty – tekevät intohimosta innovatiivista toimintaa, pyrkien ratkaisemaan erinäisiä yhteiskunnallisia haasteita omilla palveluillaan. Miksi ei samoin taidekentällä? #Artsensen Niina Nurmisen sanoja lainatakseni ”Raha on toiminnan seuraus ja jos se ei ole kunnossa tai jos hienoista töistä ei kukaan tiedä, niin rahaakaan ei ymmärtääkseni tule? Oma kokemukseni on, että asiakkaiden kanssa puhutaan sisällöistä ja vasta viimeiseksi rahasta, kun ajatukset yhdessä tekemisestä ovat kohdanneet ja kumppanuus luotu.”

Kehityksen keskiössä on se, miten taide ymmärretään vuonna 2018. Onko taide modernistinen lopputuote, joka on kehitetty (toivottavasti) taiteilija-apurahan turvin vai onko taide ajattelua, prosessiasiantuntemusta, muutoksensietokykyä ja uuden ajattelun luomista muiden asioiden muassa? Jos jälkimmäistä, sille tulisi luoda edellytykset elää ja kehittyä, ei olla kiinni 1900-luvun rakenteissa ja säälimättömässä apuraharumbassa. Apuraharumba on pitkässä juoksussa kestämätön ja epäobjektiivinen tapa rahoittaa taiteen kenttää. Se johtaa projektiajatteluun ja ainoa keino elättää itsensä on käyttää yli puolet ajasta apurahojen hakuun. Tämä ei edistä luovuutta, ei innovatiivisuutta eikä kehitystä. Taiteilijoiden työskentelyapurahat ovat asia erikseen.

Palvelupohjainen taiteen markkina on vasta pohdinnassa. Siellä on kuitenkin tulevaisuuden taiteen markkinat kaikilla aloilla. Jos seuraa liike-elämän trendejä näkyy todelliset mahdollisuudet juuri vuokrauksen, vaihtotalouden ja tieto/osaamistalouden saralla. Taiteen ytimessä on luovuus. Aito luovuus, josta syntyy uutta ja sisältöjä, on 2020-luvulla valttia.

Taiteilijat ja taiteen kenttä olisi hyvä valjastaa mahdollisimman nopeasti tähän ajatteluun ja yhteistyön malleihin – kukaan yksilö ei tule ratkaisemaan mitään yksin koska ”huippu”-yksilöiden aika on ohi. Laajasti ajattelevien ja innovatiivisten tiimien aika on nyt ja tulevaisuudessa. Ymmärtämällä tämän on taidemaailmalla mahdollisuudet pärjätä tulevaisuudessa, missä taiteen hinta-arviot ja taiteen itseisarvoilla ei niinkään ole väliä. Miksi? Koska globaalit peruselämisen haasteet yhteiskunnassa tulevat haastamaan nykyisen arvopohjan radikaalisti ja uudet sukupolvet arvottavat asioita eri tavalla. Nämä haasteet tulevat vaatimaan kaiken mahdollisen osaamisen muuttamaan suuntaa kestäväksi. Taidekentän nykyinen malli ja nykyiset taideorganisaatioiden rakenteet kuvastavat teollista yhteiskuntaa ja siirtyminen tieto- ja osaamisyhteiskuntaan on kuitenkin jo alkanut (muilla aloilla jo kymmenen vuotta sitten). Hurry up taidekenttä, älä jää jalkoihin!

Yhteistyö kulttuurikentällä ja taideorganisaatioissa

Yhteistyö taidekentällä on vaativa taitolaji, joka puhututtaa alan tekijöitä ja ammattilaisia. Siinä on kyse paitsi eri toimijoiden näkyvyydestä ja tunnettuudesta, myös rahasta ja vaikutusvallasta organisaatioiden välillä. Yhteistyötä sääntelevät myös monet kirjoittamattomat säännöt. Parhaimmillaan niin lahjoitus- kuin markkinointitarkoituksessakin tehtävästä yhteistyöstä hyötyvät kaikki osapuolet, ja toimija saa haluamaansa näkyvyyttä sekä arvostusta jatkaa toimintaansa uudelta pohjalta. Pahimmillaan taas pelkkä perinteinen organisaatioviestintä ja sponsorityö saattavat olla taiteen kentällä monesti yksipuolista, hierarkkista ja joustamatonta markkinointia tekevän tahon näkökulmasta.

Yhteistyö linkittyy paitsi organisaatioiden toimintaan, myös niiden tapaan kommunikoida ydintoiminnoistaan, viestintään ja viime kädessä  identiteettiin. Tapa, jolla toimija tekee yhteistyötä ja luovii alan monimutkaisessa säännöstössä, tuntuu tänä päivänä määrittävän pitkälle toimijan brändin. Kenties vielä tärkeämmäksi, kuin summat ja kulttuurin kentällä aina enemmän tai vähemmän abstraktisti määriteltävä toiminnan välitön hyöty, joka toki on tärkeää kiristyvässä kilpailussa, on yhteistyön laatu ja jaetut arvot sekä ammattimainen toiminta. Eettinen yhteistyö on selvä voimistuva trendi yrittäjämäisen ajattelun rinnalla. Eettisyydellä tarkoitetaan tässä ennen kaikkea strategista ajattelua, yhteisiä tavoitteita sekä selviä pelisääntöjä toiminnan kaikille osapuolille, mutta myös (taide)toiminnan taustalla olevaa syvempää tarkoitusta ja merkityksellisen toiminnan lähtökohdan esille tuomista.

Juttelimme aiheesta Pink Eminencen toimitusjohtaja Outi Raatikaisen kanssa joulun välipäivinä. Taideorganisaatioiden kanssa paljon yhteistyötä tekevä Pink Eminence täytti vuoden vaihteessa kymmenen vuotta.

HO: Mitä uusia näkymiä näet taiteen kentällä rahoituksen ja yritysyhteistyön suhteen? 

OR: Rahoituksen monipuolistaminen on keskeinen tarve mille tahansa taideorganisaatiolle, joka pitäisi olla jo kaikkien tiedossa. Tämä tietysti tarkoittaa entistä monipuolisemman rahoitusosaamisen hankintaa tavalla tai toisella. Periaatteessa kaikki raha on kilpailtua. Vieläkin taideorganisaatioissa ja myös yrityksissä kulttuurin yritysrahoituksen hankkimisen/saamisen vaivana on usein se, ettei eroteta kunnolla lahjoittamista ja markkinointitoimenpiteenä tehtävää sponsorointia. Tämä on rasittanut asian kehittymistä ja muuttuu yllättävän hitaasti. Molemmilta osapuolilta asian ymmärtäminen ja sponsoroinnin jatkuva ammattimaistuminen vaativat siis edelleenkin paljon osaamisen ja toimintatapojen kehittämistä. Käsitteet ja sisällöt täsmentyvät onneksi vähitellen ja avoimuus yhteisten markkinointipäämäärien saavuttamiselle on paremmin ymmärryksessä. Vastikkeiden löytäminen ja toteuttaminen oikealla tasolla on molempien osapuolten vaivannäön ja panostusten tulosta. Taideorganisaatioille se tarkoittaa myös aihepiirissä tarvittavan datan keräämisen kehittämistä omasta toiminnasta.

Lahjoitustyyppinen varainhankinta on Suomessa vielä aika lailla lapsenkengissä. Kansalaisjärjestöt ja yliopistot ovat paljon taideorganisaatioita edellä. Tämä tietysti johtuu monesta tunnistetusta syystä (esim. paljon puhuttu riittävien porkkanoiden puute), mutta se ei ole koko totuus. Asenteetkin muuttuvat hitaasti. Kuitenkin minusta olisi viisasta minkä tahansa organisaation luoda jonkinlaisia valmiuksia myös lahjoittamisajatteluun ryhtymiseen. Käytännössähän silloin tehdään monimuotoista sidosryhmäyhteistyötä.

Joukkorahoitus on tietenkin yksi uudempi mahdollisuus. Sekin pitää osata hyvin ja markkinoida hyvin. Sponsoroinnin ja kumppanuuksien sisältöjä ajatellen kumppanuuksien synnyttämisessä varmasti herkkä arvopohjaisuus ja yleisöjen näkemykset sopivista kumppanuuksista tulevat painamaan entistä enemmän. Englantilaiset museot ovat joutuneet luopumaan tietyistä yrityskumppanuuksista, joita niiden yleisöt eivät suvaitse ja tämähän pitäisi olla ymmärryksessä jo ennenkuin niihin ryhtyy. Suomessa Tuntematon sotilas –vessaharjat saivat mielestäni ihan oikein arvostelua osakseen. Arvopohjaisuus muutoinkin on iso asia, eikä siinä saa olla  mitään “viherpesutyyppistä” agendaa, koska aitous tunnistetaan. Iso trendi on se, ettei taideorganisaatioiden ole pelkillä seinillä ja tasapaksulla perustoiminnalla yhtä helppoa saada kumppanuuksia kuin ajankohtaisilla ja mielenkiintoa herättävillä projektiluonteisilla teoilla ja yhteistyösopimuksilla. Tämä tietysti hankaloittaa niitä kohteita, joilla projektiluonteiset tekemiset ovat vähissä esimerkiksi teattereita tai perustoimintaa pyörittäviä orkestereita. Festivaalit ovat ketterämpiä myös siksi, että ne ovat aina olleet enemmän monenlaisen rahan ja omien tulojen varassa.

HO: Kuinka taidekenttä on mielestäsi muuttunut viime vuosina ja kuinka  nykyään tehdään sidosryhmiä hyödyttävää yhteistyötä?

OR: Isot organisaatiot ovat tietysti ainakin pääkaupunkiseudulla jo osaavia ja ammattimaistaneet tekemisiään. Homma pyörii hyvin ainakin niin kauan kun vanhat kumppanuudet pysyvät toimintatapoineen lähellä. Uusien myyminen on kenelle tahansa kovaa työtä. Sidosryhmiä hyödyttävä yhteistyö edelleenkin lähtee laadukkaista  taiteen sisällöistä (laajasti ymmärrettynä) ja yleisöjen tarpeiden ja kiinnostuksen ymmärtämisestä. Sponsoroinnissa yhteistyön onnistuminen edellyttää hyvää markkinointi- ja viestintäosaamista. Maailman on koko ajan entistä vaikeampi hallita monine  kanavineen ja jatkuvan uudistumisen toiveineen. Monet taideorganisaatiot kamppailevat tässä suhteessa edelleenkin liian vähien resurssien kanssa eivätkä pääse niiden suhteen nousemaan sille tasolle kuin niiden taiteellinen osaaminen antaisi edellytyksiä. Vika voi löytyä myös organisaatiosta itsestään. Entiset panostukset, kuten pari Hesarin mainosta, ja osaaminen eivät enää riitä tavoittamaan juuri ketään. Myös some vaatisi todellista ammattitaitoa ja jatkuvaa sen sisällä elämistä ja kommunikointia oman yleisön ja muiden sidosryhmien kanssa.

Odotan pienemmiltä ja uusilta taiteen tekijöiltä ja tapahtumilta entistä enemmän yllättäviä onnistumisia. Taidettahan tehdään koko ajan enemmän myös organisaatioiden ulkopuolella  myös yrittäjämäisesti ja silloin kekseliäisyys, joustavuus yhteistyössä ja uskallus rahoituksessa on valttia. Kokonaistilanne on mielestäni edelleenkin se, pääkaupunkiseutu vetää pidemmän korren yritysyhteistyössä ja sen osaamisessa maakuntakeskuksiin verrattuna siksikin, että täällä kaikki kilpailu myös taideorganisaatioiden kesken on kovempaa ja yleisöt on vaikeampi löytää. Negatiivisuus on vielä alalla yleistä. Valittamalla puutteita ei kuitenkaan saada ketään innostumaan minkäänlaisesta yhteistyöstä. Pitää uskaltaa, innostaa ja osata kommunikoida.

HO: Minkälaisia muutoksia näet johtamisessa ja organisaatiokulttuurissa omalla alallasi ja toisaalta taideorganisaatioissa? Entä minkälaisia mielestäsi tarvittaisiin?

OR: Helsingin isoimpien taideorganisaatioiden johdosta löytyy parhaimmillaan kovan tason ammattilaisia. Sellaisia, jotka osaavat ja haluavat onnistua myös yhteistyökuvioiden rakentamisessa, resursoivat siihen ja vievät taideorganisaatioiden yhteiskunnallista vaikuttavuutta eteenpäin monella saralla keskustellen ja näkyen. Heitä ei ole koskaan liikaa taiteen ja kulttuurin merkitykseen nähden. Sellaisia johtajia tarvitaan aina lisää. Muutoin näen tulevaisuudessa yrittäjämäisesti rahaan suhtautuvien taiteen tekijöiden ja johtajien joukon kasvavan. Jos joku kuvittelee, että tämä söisi sisällön laatua, on kyllä pahasti väärässä. Koska vain hyvällä ja laadukkaalla tekemisellä on edellytyksiä saada kumppaneita.

HO: Nimeä halutessasi muutama onnistunut tapa tehdä yhteistyötä (taideorganisaatioiden ja kulttuurikentän sekä taiteen markkinoinnin alalla).

OR. Olimme viime syksynä ensimmäisen kerran mukana tekemässä viestintää uudelle kotimaisen elokuvan Red Carpet -festivaalille Hyvinkäälle. Yritysyhteistyö teki koko festarin mahdolliseksi. Tämä ei siis ole yritysyhteistyön osalta oman hännän  nostamista, koska festarin perustaja, näyttelijä Antti Luusuaniemi oli jo ansiokkaasti neuvotellut lähes koko kumppanijoukon kasaan ennenkuin ryhdyimme viestintähommiin. Vastikeprojektien määrä oli suuri, mutta on myös samalla kysyttävä, kuinka moni festari pystyy ekana vuonna tekemään tuloksen ilman merkittävää julkista panostusta. RCFF pystyi tällä kertaa tähän vaativaan tavoitteeseen, ja saavutti sen. Klassikko-osaajat tekevät tämän edelleenkin hyvin. Näistä voi mainita esimerkiksi taidemuseo Ateneumin, festivaaleista HJV:n (Helsingin Juhlaviikot) ja Flow:n (Festival).

HO: Kiitos haastattelusta. Toivotan onnea ja menestystä alkavalle uudelle vuosikymmenelle ja yhteistyölle taideorganisaatioiden parissa!

Hanna Ojamo