Kuoleeko taide rahasta?

Vuonna 2012 kirjoitin kuvataiteen ½-lehteen blogin tulevaisuuden taidemarkkinoista ja aihe on sen verran ajankohtainen edelleen, että päätimme jakaa tämän myös #Rahoitusblogissa. Lisäyksiä teksiin on tehty, mutta pääasiallinen rakenne on sama kuin vuonna 2012. Ydinkysymys kuuluu, miksi ansainnan kasvamista vastustetaan (edelleen) niin kovin?

Nykytaidemarkkinarakenteiden ja markkinoiden arvon kehitys on Suomessa lapsenkengissä. Kentälle kaivataan uusia liiketoiminta- ja ansaintamalleja. Markkinoiden kestävämpi kehitys on keskiössä, jotta mahdollistetaan markkinoiden toimivuus julkisen rahoituksen loputtua. Tilanne on haastava, sillä apurahojen niukkuus on alalle tappavaa. Toisaalta hybriditalouteen hakeutuvien toimijoiden väliinputoajakohtalo luo mahdottoman tilanteen ammattiaan harjoittaville yksilöille niin taloudellisesti kuin henkisesti. Taiteen kentän yksityistä välittäjäporrasta on pyritty kehittämään toistaiseksi lähes tuloksetta (v. 2012). Yksityisen sektorin suurin haaste on kilpailu julkista sektoria vastaan. Haaste on iso ja epäoikeudenmukainen.

Vähittäiskauppaa ja pientä palvelumyyntiä ei mielestäni voi vakavasti ottaen kutsua taidemarkkinaksi. Liikevaihto kuvataidekentällä on arviolta vain parikymmentä miljoonaa vuodessa, josta kaksi yritystä kattaa yli puolet (Bukowski & Forsblom, tämä statistiikka v. 2011-12). Suomessa ostajakunta on tosin pieni, varsinkin jos taidemarkkinat nähdään perinteisesti kalliiden yksittäisten taideteosten myyntinä. Edustavan, ammattimaisesti toteutetun ja puhtaasti myyntituloilla pärjäävän, myös kansainvälisesti toimivan gallerian on oltava taustaltaan hyvin vakavarainen.

Suomessa yksityiset galleriat kilpailevat ostajakunnasta julkisesti rahoitettujen gallerioiden kanssa. Tämä luo luovan talouden rakenteille sellaisia paineita, että jossain vaiheessa reunat ratkeavat. Perinteinen galleriamalli ja siihen yhdistetty ‘taideteos objektina’ on kovin modernistinen ajattelumalli, jota muutamat Helsingissä toimivat galleriat yrittävätkin purkaa tekemällä rohkeaa nykytaiteelle soveltuvampaa taiteen markkinaa. Kysymys onkin siis kuinka voitaisiin yhteistyössä siirtyä 2010 ja kohta 2020-luvulle ja pidemmälle? Tätä varten on kehitettävä ennen kaikkea taiteilijoiden ja välittäjäportaan asenteita, sillä muutos alkaa meistä itsestämme. Siksi kysynkin:

Kuka Suomessa hyötyy siitä, että markkina-ajattelua ei taidekentällä kehitetä? Eivät ainakaan taiteilijat tai yksityinen välittäjäporras.

Tällä hetkellä Suomessa vallitsee lähes täydellinen kulttuurirahoituksen monopoli – jos taiteilijana haluaa hankkia elantonsa puhtaasti taiteesta, eikä kansainvälinen ura ole vielä käynnistynyt. Tämä käytäntö on erityisen vahvasti esillä kuvataiteen parissa, mutta myös muilla taiteen aloilla. Apurahojen tulisi kuitenkin olla vain yksi ansaintalähde taiteilijalle. Ellei asiaan tule muutosta, uskon ettei Suomessa ole kohta yhtään täyspäiväisesti toimivaa ammattitaiteilijaa. Tässä karkeassa ja epämiellyttävässä tulevaisuudenkuvassa taide kuolee, koska se ei vastaa tulevaisuuden tarpeita.

Kansainvälisellä taidemarkkinakentällä monet asiat pohjautuvat olettamukseen, jonka mukaan taidemarkkinoiden tarjoama taide on parasta mahdollista taidetta. Non-profit puolella ajatellaan toisin. Suomessa kulttuurirahoituksen mallit mahdollistavat monet epäkaupalliset taideprojektit, ja ajatellaan, että markkinoille päätyvä taide on jossain määrin kyseenalaista laadultaan. Joskus tuntuu, että parhaana pidetään taidetta, jota on mahdoton tuotteistaa mihinkään muotoon. Toisaalta taiteen moniulotteisuus ja kerroksellisuus ovat sen vahvuus. Olisi kuitenkin hyvä muistaa, että taiteen yhden ulottuvuuden viestiminen hetkellisesti yksinkertaisesti (=eli sen tuotteistaminen) ei poista tätä tosiasiaa.

Tänä päivänä kuluttaja ymmärtää taiteen kovin yksipuolisesti objektina, eikä hahmota pitkää prosessia, taitoa ja toteutusta taide-elämyksen taustalla. Tästä kirjoitinkin edellisessä blogissa jossa pohdin miten saisimme suuret taidelaitoksemme toimimaan siten, että myös kuluttaja ymmärtäisi paremmin taiteellisia prosesseja ja taiteen yhteiskunnallista hyötyä.

Mutta mistä on kysymys, kun puhumme uusista taiteen muodoista? Työtehtävissäni olen käytännön tasolla päässyt seuraamaan, kuinka taiteilija tekee näkymättömästä näkyvän ja kysyy “Onko tämä tärkeää”? Tämä taito, prosessien näkyväksi tekeminen, on yksi hyödyllinen esimerkki tulevaisuuden taiteesta. Taiteen tekemisen taidon soveltaminen erilaisiin käyttötarkoituksiin tulee kasvamaan ja valtaamaan kenttää yhä vahvemmin.

Erot uuden ja vanhan taidemarkkinarakenteen puitteissa ovat kiinnostavia. Tulevaisuudessa business to business-liiketoiminta ja uudenlainen ostaminen tarkentuu. Markkinat kehittyvät tuotteiden ostamisesta (taideobjekti) palveluiden ostamiseen (taideprosessi). Prosessin ytimessä tulee olla uusi ‘taiteilijuus’ ja taiteilijan itsenäistymisen taidot. Ei-perinteisellä tai uudella markkinamallilla tarkoitan taiteilijan tai esimerkiksi hänen galleristinsa kykyä myydä omaa osaamistaan business to business- mielessä. Yhtenä esimerkkinä on vaikka markkinoinnin maailma ja aina yhä kasvava tarve aidosti laadukkaalle sisällölle.

Mitä taiteen muotoja on vuosikymmennellä 2020? Onko taide samassa muodossa silloin kuin 1820?

Mitä nämä uudet toimintamallit voisivat olla? Hypoteesini on, että taidemarkkinoiden objektisidonnaisuus, investointiarvo ja brändiarvo ovat siirtymässä historiaan nykyisten parikymppisten ikääntyessä. Yleisön arvomaailma ja rahankäyttö muuttuvat, elämystalous kasvaa. Näin ollen mahdollisuudet taiteen markkinoiden muutokseen ovat olemassa. Uudet markkinat tukevat taiteen ja taiteilijoiden prosesseja, ja hyödyntävät niitä oman yritys- tai muun toimintansa kehittämisessä. Luovuus, ‘thinking outside of the box’, tinkimättömyys oman vision suhteen, hyvät neuvottelutaidot ja yhteistyökyky ovat kovaa valuuttaa tulevaisuudessa.

Jotta yllä mainittujen palvelumallien kehittäminen tulisi mahdolliseksi on taiteen tekijöitä koulutettava ymmärtämään, miten yritysyhteistyö ja omasta työstä laskuttaminen mahdollistavat hyvän ja laadukkaan taiteen tekemisen. Edelleen ajatellaan kuitenkin yleisesti, että em. toimenpiteet automaattisesti kaupallistavat taiteen. Syynä tähän on mielestäni se, ettei (kokematon) taiteilija itse uskalla vaatia, mikä oikeutetusti kuuluisi hänelle, koska..

…taiteen tekemistä ei nähdä työnä vaan rakkautena – ja tämä ajattelutapa opetetaan taiteilijalle viimeistään taidekoulussa.

Toimintamalli yksilötasolla luo dominoefektin, joka vaikuttaa koko taidekenttään, mutta eritoten tämä on aina vain ajankohtaista kuvataiteen ammattikentällä.

Väitän kiven kovaan, että taiteen avulla voimme luoda paremman maailman. Siksi meidän on ensiksi ymmärrettävä mitä taidemarkkinoilla voidaan tarkoittaa. On ymmärrettävä hyödyt ja haitat, ja opittava näkemään taiteellinen työskentely itsenäisenä prosessina, erillään myyntityöstä. Myynti ottaa kuitenkin kiinni vain valmiista tuotteesta tai palvelusta ja vie sen loppukäyttäjälleen. Taiteilijoille ja kaikille taiteen kentällä toimiville kuuluu korvaus tehdystä työstä. Mistä ansaintalogiikan voi saada nykyisessä mallissa, kun taideteoksia on myynnissä enemmän kuin niille löytyy ostajakuntaa?

Vastaukseni on: palvelumyynnistä! Tavoitteeseen pääseminen vaatii suuria rakenteellisia muutoksia, koulutusta ja ennen kaikkea realismia yhdistettynä visioihin, uskallusta yrittää, ja ehkä epäonnistuakin pari kertaa. Myös yhteistyö taiteen kentän sisällä on äärimmäisen tärkeää. Tämä vaatii kuitenkin myös asialle heräämistä rahoittavissa tahoissa.

Uskon, että kun taiteilijat ja alan toimijat siirtyvät rajoittavista uskomuksista mahdollistaviin uskomuksiin, tulemme löytämään tulevaisuuden taidemarkkinat!

(Kirjoittanut Kira Sjöberg, ed. Pirjetta Brander)

 

 

Tutkija vaikuttajana

by: Hanna Ojamo

Eurooppa-, kulttuuri- ja urheiluministeri Sampo Terhon asettama työryhmä on aloittanut työskentelynsä tänä keväänä. OKM:n työryhmän tarkoituksena on laatia suuntaviivat ja tavoitteet taide- ja taiteilijapolitiikalle. OKM:n sivuilla kerrotaan lokakuussa 2017, että tärkeää työssä on tunnistaa taiteenalojen erilaisuus:

”Työssään työryhmä tarkastelee taiteen ja sen toimintaympäristön muutoksia ja niistä seuraavia muutostarpeita taiteen ja taiteilijoiden tuelle. Käsiteltäviksi tulevat mm. taiteilijoiden toimeentulon kehitykseen, alan koulutukseen sekä taiteen jakeluun ja levitykseen liittyvät asiat. Myös taiteen merkitystä ja vuorovaikutusta yleisöjen kanssa käsitellään. ” (OKM 20.10.2017)

Vaikuttaminen ja tutkimus nousevat säännöllisesti esiin mediassa ja tieteen alan ammattilaisseminaareissa. Niissä pohditaan muun muassa kysymyksiä siitä, miten tutkijan tulee käyttää asiantuntijuuttaan menettämättä uskottavuuttaan toimijana tutkimuksen piirissä. Toisten näkökantojen mielestä tutkijan ei tulisi ollenkaan vaikuttaa. (Tutkija Eduskunnassa, Pikku-Parlamentti 7.2.2018; TENK 15.3.2018)

Tässä blogissa otamme lähtökohdaksi näkemyksen, että jokainen toimija vaikuttaa osaltaan siihen diskurssiin, joka ympäröi kulttuuripoliittista työtä. Osa on näkymättömissä, osa läpinäkyvämpiä toimijoita. Siksi tutkijankin on hyvä tuoda esiin julkisesti ja avoimesti näkemyksiään liittyen vaikuttamiseen.

Yhtenä työryhmän pysyvistä jäsenistä toimii erikoistutkija Maria Hirvi-Ijäs Cuporesta. Juttelimme Rahoitusblogin tiimoilta Marian kanssa tästä vaikuttamistyöstä ja etenkin siitä, miten hän näkee erityisesti tutkijan roolin työryhmätyöskentelyssä tiedontuottajana ja osana vaikuttamista kulttuuripoliittisiin linjoihin.

Cuporen keskseisestä roolista työryhmän työskentelyssä tiedotettin OKM:ssä lokakuussa näin: ”Taide- ja taiteilijapolitiikan kehittämisen pohjaksi Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cupore kokoaa tietoa ja luo kokonaiskuvaa taiteilijoiden toimeentulosta ja työllistymisestä, taiteen edistämisen rakenteista, katvealueista ja kehittämistarpeista. Cuporen tiedonkoonti yhdessä Kulttuuripolitiikan strategia 2025:stä saatujen lausuntojen kanssa tarjoavat pohja-aineistoa työryhmän työlle.” (OKM 20.10.2017)

Haastattelu, erikoistutkija Maria Hirvi-Ijäs, CUPORE

Rahoitusblogi 25.3.2018

HO: Tutkijuus ja vaikuttaminen. Miten näet tutkijan toiminnan poliittisen päätöksenteon tukijana? Miten me voimme vaikuttaa? Miten meidän pitäisi vaikuttaa sinun mielestäsi ja tuoda osaamistamme esiin, että se on uskottavaa? Oma näkemyksesi asiasta liittyen omiin ajankohtaisiin tutkimusintresseihisi.

MHI: Tutkijoiden tehtävä on tehdä tutkimusta mahdollisimman tarkkaan ja läpinäkyvästi. Täyttä objektiivisuutta ei kukaan voi saavuttaa, mutta pyrkimys on oltava oman positionsa tiedostaminen ja sitä kautta myös oma valta-asemansa. Cuporessa tutkimme paljon hallinnollisia prosesseja, katsomme tilastotietoja kriittisesti ja seurataan ilmiöitä muun muassa asenteita ja arvonäkemyksiä. Vahvuutemme on tiimityöskentely ja monialaisuus, eli kukaan ei toimi yksin ja avoimuus toisten tulkinnoille ja kritiikille on tärkeää.

Pahin vihollisemme on aikataulut ja usein tutkimusta hankaloittaa puutteelliset tiedot – primääritietojen keruu ja arviointi on aikaa vievää puuhaa, jotta jotenkin voisi saada luotettavaa tietoa.

Uskottavuus on luotettavien tietojen, prosessien läpinäkyvyyden ja oman positionsa tiedostamisen varassa.

HO: Työryhmätyöskentely ministeriössä. Poliittiset prosessit ja kulttuuripolitiikka: Kuvaile yleisesti työryhmätyöskentelyä ja millaiseksi sen koet tutkijana.

MHI: Työryhmä työskentelee poliittisessa järjestelmässä, mikä säätää aikataulut, kontekstualisoiva lainsäädäntö ja protokolla. Tutkijana on oltava tietoinen näistä realiteeteista ja samalla pyrkiä tuomaan tutkittua tietoa eri näkökulmista keskusteluun. On aika vähän mihin voi suoraan ”puuttua”, mutta tutkijaroolissa voi tuoda esille uusia näkökulmia, tulkintoja ja johtopäätöksiä.

HO: Ajatuksiasi ja huomioita liittyen ministeri Terhon taide- ja taiteilijapoliittisen työryhmän työskentelyyn 2017 – Cupore toimii keskeisenä tahona ryhmän työskentelyssä. Miten ryhmä tulee mielestäsi vaikuttamaan kulttuuripolitiikkaan Suomessa konkreettisesti? Mitä seikkoja mielestäsi tulisi ottaa esiin?

MHI: Olemme työskennelleet nyt muutama kuukausi ja toimimme tematisoidun suunnitelman mukaan – eli joka kokouksessa tuodaan eri teeman kautta esille taide ja taidepoliittisia asioita – esim. rahoitus, toimeentulo, koulutus jne.

Työskentelyä ohjaa virkamiehet ja puheenjohtaja ja tuomme tutkijoina mukaan tausta-aineistot, mallit ja tulkintoja niistä.

Työryhmän työtä kehystää aikaisemmin mainitut poliittiset realiteetit ja kulttuuripolitiikka on vain pieni osa yhteiskunnallisissa rakenteissa. Yleiset kulttuuripoliittiset linjaukset on tehty Kulttuuripolitiikan strategiassa, työhön vaikuttaa myös jonkun verran VOS-uudistus, mutta myös muut työryhmät kuten laki kuntien kulttuuritoiminnasta, aluepolitiikasta jne. Vahva taustatekijä on myös aiemmat selvitykset mm. nk. Brunilan työryhmän raportti, jonka pohjalta kulttuuriministeri on jo tehnyt joitain aloitteita.

Työryhmä pystyy toivottavasti selkeyttämään taide- ja taiteilijapoliittisia linjauksia kaiken muun sisällä.

HO: Kansainväliset suuret linjat kulttuuripolitiikan alalla. Kuinka ne näkemyksesi mukaan vaikuttavat meillä?

MHI: Kulttuuripoliittisia linjauksia ei välttämättä tehdä kaikilla tasoilla. YK, Unesco, Euroopan neuvosto, EU, Pohjoismainen neuvosto ja ministeriöneuvosto jne. toimivat yleisellä tasolla yhteisiin sopimuksiin nojaten – mm. diversiteetti sopimus, YKn tavoitteet 2030, kestävä kehitys, sananvapaus ja yhdenvertaisuus jne. Nämä näkyvät kulttuuripolitiikan strategiassa pohjataustana ja toteutuu erilaisten rahoitusohjelmien kautta. Myös luovan talouden nousu keskusteluun 10 vuoden tauon jälkeen näkyy mm. rahoitusohjelmissa liittyen kehittämiseen ja kansainvälistymiseen.

Tämän haastattelun teon aikaan (22.2. – 25.3.2018) keskustelu kävi kuumana VOS-laista ja sen seurauksista taidelaitoksille. Ministeri Terho linjasi mm. 13.3.2018 viitaten Tampereen Työväen Teatterin mahdollisiin leikkauksiin, että ”miljoonaleikkaus olisi katastrofi”:

”Kulttuuriministeri Sampo Terhon mukaan (teatterilaisten Tampereella tiistaina esittämät) näkökulmat ovat tärkeitä siinä harkinnassa, mitä tehdään koko VOS-uudistuksen — suhteen.” (Yle 13.3.2018)

tags: #cultural policy #arts organizations #funding #leadership #law #research #lakiesitys #vos #kulttuuripolitiikka #rahoitus #tutkimus

Yhteistyö kulttuurikentällä ja taideorganisaatioissa

Yhteistyö taidekentällä on vaativa taitolaji, joka puhututtaa alan tekijöitä ja ammattilaisia. Siinä on kyse paitsi eri toimijoiden näkyvyydestä ja tunnettuudesta, myös rahasta ja vaikutusvallasta organisaatioiden välillä. Yhteistyötä sääntelevät myös monet kirjoittamattomat säännöt. Parhaimmillaan niin lahjoitus- kuin markkinointitarkoituksessakin tehtävästä yhteistyöstä hyötyvät kaikki osapuolet, ja toimija saa haluamaansa näkyvyyttä sekä arvostusta jatkaa toimintaansa uudelta pohjalta. Pahimmillaan taas pelkkä perinteinen organisaatioviestintä ja sponsorityö saattavat olla taiteen kentällä monesti yksipuolista, hierarkkista ja joustamatonta markkinointia tekevän tahon näkökulmasta.

Yhteistyö linkittyy paitsi organisaatioiden toimintaan, myös niiden tapaan kommunikoida ydintoiminnoistaan, viestintään ja viime kädessä  identiteettiin. Tapa, jolla toimija tekee yhteistyötä ja luovii alan monimutkaisessa säännöstössä, tuntuu tänä päivänä määrittävän pitkälle toimijan brändin. Kenties vielä tärkeämmäksi, kuin summat ja kulttuurin kentällä aina enemmän tai vähemmän abstraktisti määriteltävä toiminnan välitön hyöty, joka toki on tärkeää kiristyvässä kilpailussa, on yhteistyön laatu ja jaetut arvot sekä ammattimainen toiminta. Eettinen yhteistyö on selvä voimistuva trendi yrittäjämäisen ajattelun rinnalla. Eettisyydellä tarkoitetaan tässä ennen kaikkea strategista ajattelua, yhteisiä tavoitteita sekä selviä pelisääntöjä toiminnan kaikille osapuolille, mutta myös (taide)toiminnan taustalla olevaa syvempää tarkoitusta ja merkityksellisen toiminnan lähtökohdan esille tuomista.

Juttelimme aiheesta Pink Eminencen toimitusjohtaja Outi Raatikaisen kanssa joulun välipäivinä. Taideorganisaatioiden kanssa paljon yhteistyötä tekevä Pink Eminence täytti vuoden vaihteessa kymmenen vuotta.

HO: Mitä uusia näkymiä näet taiteen kentällä rahoituksen ja yritysyhteistyön suhteen? 

OR: Rahoituksen monipuolistaminen on keskeinen tarve mille tahansa taideorganisaatiolle, joka pitäisi olla jo kaikkien tiedossa. Tämä tietysti tarkoittaa entistä monipuolisemman rahoitusosaamisen hankintaa tavalla tai toisella. Periaatteessa kaikki raha on kilpailtua. Vieläkin taideorganisaatioissa ja myös yrityksissä kulttuurin yritysrahoituksen hankkimisen/saamisen vaivana on usein se, ettei eroteta kunnolla lahjoittamista ja markkinointitoimenpiteenä tehtävää sponsorointia. Tämä on rasittanut asian kehittymistä ja muuttuu yllättävän hitaasti. Molemmilta osapuolilta asian ymmärtäminen ja sponsoroinnin jatkuva ammattimaistuminen vaativat siis edelleenkin paljon osaamisen ja toimintatapojen kehittämistä. Käsitteet ja sisällöt täsmentyvät onneksi vähitellen ja avoimuus yhteisten markkinointipäämäärien saavuttamiselle on paremmin ymmärryksessä. Vastikkeiden löytäminen ja toteuttaminen oikealla tasolla on molempien osapuolten vaivannäön ja panostusten tulosta. Taideorganisaatioille se tarkoittaa myös aihepiirissä tarvittavan datan keräämisen kehittämistä omasta toiminnasta.

Lahjoitustyyppinen varainhankinta on Suomessa vielä aika lailla lapsenkengissä. Kansalaisjärjestöt ja yliopistot ovat paljon taideorganisaatioita edellä. Tämä tietysti johtuu monesta tunnistetusta syystä (esim. paljon puhuttu riittävien porkkanoiden puute), mutta se ei ole koko totuus. Asenteetkin muuttuvat hitaasti. Kuitenkin minusta olisi viisasta minkä tahansa organisaation luoda jonkinlaisia valmiuksia myös lahjoittamisajatteluun ryhtymiseen. Käytännössähän silloin tehdään monimuotoista sidosryhmäyhteistyötä.

Joukkorahoitus on tietenkin yksi uudempi mahdollisuus. Sekin pitää osata hyvin ja markkinoida hyvin. Sponsoroinnin ja kumppanuuksien sisältöjä ajatellen kumppanuuksien synnyttämisessä varmasti herkkä arvopohjaisuus ja yleisöjen näkemykset sopivista kumppanuuksista tulevat painamaan entistä enemmän. Englantilaiset museot ovat joutuneet luopumaan tietyistä yrityskumppanuuksista, joita niiden yleisöt eivät suvaitse ja tämähän pitäisi olla ymmärryksessä jo ennenkuin niihin ryhtyy. Suomessa Tuntematon sotilas –vessaharjat saivat mielestäni ihan oikein arvostelua osakseen. Arvopohjaisuus muutoinkin on iso asia, eikä siinä saa olla  mitään “viherpesutyyppistä” agendaa, koska aitous tunnistetaan. Iso trendi on se, ettei taideorganisaatioiden ole pelkillä seinillä ja tasapaksulla perustoiminnalla yhtä helppoa saada kumppanuuksia kuin ajankohtaisilla ja mielenkiintoa herättävillä projektiluonteisilla teoilla ja yhteistyösopimuksilla. Tämä tietysti hankaloittaa niitä kohteita, joilla projektiluonteiset tekemiset ovat vähissä esimerkiksi teattereita tai perustoimintaa pyörittäviä orkestereita. Festivaalit ovat ketterämpiä myös siksi, että ne ovat aina olleet enemmän monenlaisen rahan ja omien tulojen varassa.

HO: Kuinka taidekenttä on mielestäsi muuttunut viime vuosina ja kuinka  nykyään tehdään sidosryhmiä hyödyttävää yhteistyötä?

OR: Isot organisaatiot ovat tietysti ainakin pääkaupunkiseudulla jo osaavia ja ammattimaistaneet tekemisiään. Homma pyörii hyvin ainakin niin kauan kun vanhat kumppanuudet pysyvät toimintatapoineen lähellä. Uusien myyminen on kenelle tahansa kovaa työtä. Sidosryhmiä hyödyttävä yhteistyö edelleenkin lähtee laadukkaista  taiteen sisällöistä (laajasti ymmärrettynä) ja yleisöjen tarpeiden ja kiinnostuksen ymmärtämisestä. Sponsoroinnissa yhteistyön onnistuminen edellyttää hyvää markkinointi- ja viestintäosaamista. Maailman on koko ajan entistä vaikeampi hallita monine  kanavineen ja jatkuvan uudistumisen toiveineen. Monet taideorganisaatiot kamppailevat tässä suhteessa edelleenkin liian vähien resurssien kanssa eivätkä pääse niiden suhteen nousemaan sille tasolle kuin niiden taiteellinen osaaminen antaisi edellytyksiä. Vika voi löytyä myös organisaatiosta itsestään. Entiset panostukset, kuten pari Hesarin mainosta, ja osaaminen eivät enää riitä tavoittamaan juuri ketään. Myös some vaatisi todellista ammattitaitoa ja jatkuvaa sen sisällä elämistä ja kommunikointia oman yleisön ja muiden sidosryhmien kanssa.

Odotan pienemmiltä ja uusilta taiteen tekijöiltä ja tapahtumilta entistä enemmän yllättäviä onnistumisia. Taidettahan tehdään koko ajan enemmän myös organisaatioiden ulkopuolella  myös yrittäjämäisesti ja silloin kekseliäisyys, joustavuus yhteistyössä ja uskallus rahoituksessa on valttia. Kokonaistilanne on mielestäni edelleenkin se, pääkaupunkiseutu vetää pidemmän korren yritysyhteistyössä ja sen osaamisessa maakuntakeskuksiin verrattuna siksikin, että täällä kaikki kilpailu myös taideorganisaatioiden kesken on kovempaa ja yleisöt on vaikeampi löytää. Negatiivisuus on vielä alalla yleistä. Valittamalla puutteita ei kuitenkaan saada ketään innostumaan minkäänlaisesta yhteistyöstä. Pitää uskaltaa, innostaa ja osata kommunikoida.

HO: Minkälaisia muutoksia näet johtamisessa ja organisaatiokulttuurissa omalla alallasi ja toisaalta taideorganisaatioissa? Entä minkälaisia mielestäsi tarvittaisiin?

OR: Helsingin isoimpien taideorganisaatioiden johdosta löytyy parhaimmillaan kovan tason ammattilaisia. Sellaisia, jotka osaavat ja haluavat onnistua myös yhteistyökuvioiden rakentamisessa, resursoivat siihen ja vievät taideorganisaatioiden yhteiskunnallista vaikuttavuutta eteenpäin monella saralla keskustellen ja näkyen. Heitä ei ole koskaan liikaa taiteen ja kulttuurin merkitykseen nähden. Sellaisia johtajia tarvitaan aina lisää. Muutoin näen tulevaisuudessa yrittäjämäisesti rahaan suhtautuvien taiteen tekijöiden ja johtajien joukon kasvavan. Jos joku kuvittelee, että tämä söisi sisällön laatua, on kyllä pahasti väärässä. Koska vain hyvällä ja laadukkaalla tekemisellä on edellytyksiä saada kumppaneita.

HO: Nimeä halutessasi muutama onnistunut tapa tehdä yhteistyötä (taideorganisaatioiden ja kulttuurikentän sekä taiteen markkinoinnin alalla).

OR. Olimme viime syksynä ensimmäisen kerran mukana tekemässä viestintää uudelle kotimaisen elokuvan Red Carpet -festivaalille Hyvinkäälle. Yritysyhteistyö teki koko festarin mahdolliseksi. Tämä ei siis ole yritysyhteistyön osalta oman hännän  nostamista, koska festarin perustaja, näyttelijä Antti Luusuaniemi oli jo ansiokkaasti neuvotellut lähes koko kumppanijoukon kasaan ennenkuin ryhdyimme viestintähommiin. Vastikeprojektien määrä oli suuri, mutta on myös samalla kysyttävä, kuinka moni festari pystyy ekana vuonna tekemään tuloksen ilman merkittävää julkista panostusta. RCFF pystyi tällä kertaa tähän vaativaan tavoitteeseen, ja saavutti sen. Klassikko-osaajat tekevät tämän edelleenkin hyvin. Näistä voi mainita esimerkiksi taidemuseo Ateneumin, festivaaleista HJV:n (Helsingin Juhlaviikot) ja Flow:n (Festival).

HO: Kiitos haastattelusta. Toivotan onnea ja menestystä alkavalle uudelle vuosikymmenelle ja yhteistyölle taideorganisaatioiden parissa!

Hanna Ojamo