Yhteistyö kulttuurikentällä ja taideorganisaatioissa

Yhteistyö taidekentällä on vaativa taitolaji, joka puhututtaa alan tekijöitä ja ammattilaisia. Siinä on kyse paitsi eri toimijoiden näkyvyydestä ja tunnettuudesta, myös rahasta ja vaikutusvallasta organisaatioiden välillä. Yhteistyötä sääntelevät myös monet kirjoittamattomat säännöt. Parhaimmillaan niin lahjoitus- kuin markkinointitarkoituksessakin tehtävästä yhteistyöstä hyötyvät kaikki osapuolet, ja toimija saa haluamaansa näkyvyyttä sekä arvostusta jatkaa toimintaansa uudelta pohjalta. Pahimmillaan taas pelkkä perinteinen organisaatioviestintä ja sponsorityö saattavat olla taiteen kentällä monesti yksipuolista, hierarkkista ja joustamatonta markkinointia tekevän tahon näkökulmasta.

Yhteistyö linkittyy paitsi organisaatioiden toimintaan, myös niiden tapaan kommunikoida ydintoiminnoistaan, viestintään ja viime kädessä  identiteettiin. Tapa, jolla toimija tekee yhteistyötä ja luovii alan monimutkaisessa säännöstössä, tuntuu tänä päivänä määrittävän pitkälle toimijan brändin. Kenties vielä tärkeämmäksi, kuin summat ja kulttuurin kentällä aina enemmän tai vähemmän abstraktisti määriteltävä toiminnan välitön hyöty, joka toki on tärkeää kiristyvässä kilpailussa, on yhteistyön laatu ja jaetut arvot sekä ammattimainen toiminta. Eettinen yhteistyö on selvä voimistuva trendi yrittäjämäisen ajattelun rinnalla. Eettisyydellä tarkoitetaan tässä ennen kaikkea strategista ajattelua, yhteisiä tavoitteita sekä selviä pelisääntöjä toiminnan kaikille osapuolille, mutta myös (taide)toiminnan taustalla olevaa syvempää tarkoitusta ja merkityksellisen toiminnan lähtökohdan esille tuomista.

Juttelimme aiheesta Pink Eminencen toimitusjohtaja Outi Raatikaisen kanssa joulun välipäivinä. Taideorganisaatioiden kanssa paljon yhteistyötä tekevä Pink Eminence täytti vuoden vaihteessa kymmenen vuotta.

HO: Mitä uusia näkymiä näet taiteen kentällä rahoituksen ja yritysyhteistyön suhteen? 

OR: Rahoituksen monipuolistaminen on keskeinen tarve mille tahansa taideorganisaatiolle, joka pitäisi olla jo kaikkien tiedossa. Tämä tietysti tarkoittaa entistä monipuolisemman rahoitusosaamisen hankintaa tavalla tai toisella. Periaatteessa kaikki raha on kilpailtua. Vieläkin taideorganisaatioissa ja myös yrityksissä kulttuurin yritysrahoituksen hankkimisen/saamisen vaivana on usein se, ettei eroteta kunnolla lahjoittamista ja markkinointitoimenpiteenä tehtävää sponsorointia. Tämä on rasittanut asian kehittymistä ja muuttuu yllättävän hitaasti. Molemmilta osapuolilta asian ymmärtäminen ja sponsoroinnin jatkuva ammattimaistuminen vaativat siis edelleenkin paljon osaamisen ja toimintatapojen kehittämistä. Käsitteet ja sisällöt täsmentyvät onneksi vähitellen ja avoimuus yhteisten markkinointipäämäärien saavuttamiselle on paremmin ymmärryksessä. Vastikkeiden löytäminen ja toteuttaminen oikealla tasolla on molempien osapuolten vaivannäön ja panostusten tulosta. Taideorganisaatioille se tarkoittaa myös aihepiirissä tarvittavan datan keräämisen kehittämistä omasta toiminnasta.

Lahjoitustyyppinen varainhankinta on Suomessa vielä aika lailla lapsenkengissä. Kansalaisjärjestöt ja yliopistot ovat paljon taideorganisaatioita edellä. Tämä tietysti johtuu monesta tunnistetusta syystä (esim. paljon puhuttu riittävien porkkanoiden puute), mutta se ei ole koko totuus. Asenteetkin muuttuvat hitaasti. Kuitenkin minusta olisi viisasta minkä tahansa organisaation luoda jonkinlaisia valmiuksia myös lahjoittamisajatteluun ryhtymiseen. Käytännössähän silloin tehdään monimuotoista sidosryhmäyhteistyötä.

Joukkorahoitus on tietenkin yksi uudempi mahdollisuus. Sekin pitää osata hyvin ja markkinoida hyvin. Sponsoroinnin ja kumppanuuksien sisältöjä ajatellen kumppanuuksien synnyttämisessä varmasti herkkä arvopohjaisuus ja yleisöjen näkemykset sopivista kumppanuuksista tulevat painamaan entistä enemmän. Englantilaiset museot ovat joutuneet luopumaan tietyistä yrityskumppanuuksista, joita niiden yleisöt eivät suvaitse ja tämähän pitäisi olla ymmärryksessä jo ennenkuin niihin ryhtyy. Suomessa Tuntematon sotilas –vessaharjat saivat mielestäni ihan oikein arvostelua osakseen. Arvopohjaisuus muutoinkin on iso asia, eikä siinä saa olla  mitään “viherpesutyyppistä” agendaa, koska aitous tunnistetaan. Iso trendi on se, ettei taideorganisaatioiden ole pelkillä seinillä ja tasapaksulla perustoiminnalla yhtä helppoa saada kumppanuuksia kuin ajankohtaisilla ja mielenkiintoa herättävillä projektiluonteisilla teoilla ja yhteistyösopimuksilla. Tämä tietysti hankaloittaa niitä kohteita, joilla projektiluonteiset tekemiset ovat vähissä esimerkiksi teattereita tai perustoimintaa pyörittäviä orkestereita. Festivaalit ovat ketterämpiä myös siksi, että ne ovat aina olleet enemmän monenlaisen rahan ja omien tulojen varassa.

HO: Kuinka taidekenttä on mielestäsi muuttunut viime vuosina ja kuinka  nykyään tehdään sidosryhmiä hyödyttävää yhteistyötä?

OR: Isot organisaatiot ovat tietysti ainakin pääkaupunkiseudulla jo osaavia ja ammattimaistaneet tekemisiään. Homma pyörii hyvin ainakin niin kauan kun vanhat kumppanuudet pysyvät toimintatapoineen lähellä. Uusien myyminen on kenelle tahansa kovaa työtä. Sidosryhmiä hyödyttävä yhteistyö edelleenkin lähtee laadukkaista  taiteen sisällöistä (laajasti ymmärrettynä) ja yleisöjen tarpeiden ja kiinnostuksen ymmärtämisestä. Sponsoroinnissa yhteistyön onnistuminen edellyttää hyvää markkinointi- ja viestintäosaamista. Maailman on koko ajan entistä vaikeampi hallita monine  kanavineen ja jatkuvan uudistumisen toiveineen. Monet taideorganisaatiot kamppailevat tässä suhteessa edelleenkin liian vähien resurssien kanssa eivätkä pääse niiden suhteen nousemaan sille tasolle kuin niiden taiteellinen osaaminen antaisi edellytyksiä. Vika voi löytyä myös organisaatiosta itsestään. Entiset panostukset, kuten pari Hesarin mainosta, ja osaaminen eivät enää riitä tavoittamaan juuri ketään. Myös some vaatisi todellista ammattitaitoa ja jatkuvaa sen sisällä elämistä ja kommunikointia oman yleisön ja muiden sidosryhmien kanssa.

Odotan pienemmiltä ja uusilta taiteen tekijöiltä ja tapahtumilta entistä enemmän yllättäviä onnistumisia. Taidettahan tehdään koko ajan enemmän myös organisaatioiden ulkopuolella  myös yrittäjämäisesti ja silloin kekseliäisyys, joustavuus yhteistyössä ja uskallus rahoituksessa on valttia. Kokonaistilanne on mielestäni edelleenkin se, pääkaupunkiseutu vetää pidemmän korren yritysyhteistyössä ja sen osaamisessa maakuntakeskuksiin verrattuna siksikin, että täällä kaikki kilpailu myös taideorganisaatioiden kesken on kovempaa ja yleisöt on vaikeampi löytää. Negatiivisuus on vielä alalla yleistä. Valittamalla puutteita ei kuitenkaan saada ketään innostumaan minkäänlaisesta yhteistyöstä. Pitää uskaltaa, innostaa ja osata kommunikoida.

HO: Minkälaisia muutoksia näet johtamisessa ja organisaatiokulttuurissa omalla alallasi ja toisaalta taideorganisaatioissa? Entä minkälaisia mielestäsi tarvittaisiin?

OR: Helsingin isoimpien taideorganisaatioiden johdosta löytyy parhaimmillaan kovan tason ammattilaisia. Sellaisia, jotka osaavat ja haluavat onnistua myös yhteistyökuvioiden rakentamisessa, resursoivat siihen ja vievät taideorganisaatioiden yhteiskunnallista vaikuttavuutta eteenpäin monella saralla keskustellen ja näkyen. Heitä ei ole koskaan liikaa taiteen ja kulttuurin merkitykseen nähden. Sellaisia johtajia tarvitaan aina lisää. Muutoin näen tulevaisuudessa yrittäjämäisesti rahaan suhtautuvien taiteen tekijöiden ja johtajien joukon kasvavan. Jos joku kuvittelee, että tämä söisi sisällön laatua, on kyllä pahasti väärässä. Koska vain hyvällä ja laadukkaalla tekemisellä on edellytyksiä saada kumppaneita.

HO: Nimeä halutessasi muutama onnistunut tapa tehdä yhteistyötä (taideorganisaatioiden ja kulttuurikentän sekä taiteen markkinoinnin alalla).

OR. Olimme viime syksynä ensimmäisen kerran mukana tekemässä viestintää uudelle kotimaisen elokuvan Red Carpet -festivaalille Hyvinkäälle. Yritysyhteistyö teki koko festarin mahdolliseksi. Tämä ei siis ole yritysyhteistyön osalta oman hännän  nostamista, koska festarin perustaja, näyttelijä Antti Luusuaniemi oli jo ansiokkaasti neuvotellut lähes koko kumppanijoukon kasaan ennenkuin ryhdyimme viestintähommiin. Vastikeprojektien määrä oli suuri, mutta on myös samalla kysyttävä, kuinka moni festari pystyy ekana vuonna tekemään tuloksen ilman merkittävää julkista panostusta. RCFF pystyi tällä kertaa tähän vaativaan tavoitteeseen, ja saavutti sen. Klassikko-osaajat tekevät tämän edelleenkin hyvin. Näistä voi mainita esimerkiksi taidemuseo Ateneumin, festivaaleista HJV:n (Helsingin Juhlaviikot) ja Flow:n (Festival).

HO: Kiitos haastattelusta. Toivotan onnea ja menestystä alkavalle uudelle vuosikymmenelle ja yhteistyölle taideorganisaatioiden parissa!

Hanna Ojamo

#KulttuuriVOS ja taiteen rahoituksen uudet tuulet

By: Hanna Ojamo

Opetus- ja kulttuuriministeriö järjesti yhdessä Sitran kanssa kuluneella viikolla julkistamistilaisuuden, jossa käsiteltiin asiantuntijatyöryhmän tämän hetkistä versiota uudeksi VOS-rahoitusjärjestelmän laiksi. Valtionosuusjärjestelmän uudistusta on valmisteltu työryhmän johdolla vuodesta 2016, jolloin silloinen opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) asetti työryhmän pohtimaan valtionrahoituksen nykyaikaistamista ja uuden lain valmistelua. Asiantuntijatyöryhmän esitys luovutetaan ministeri Sampo Terholle tammikuussa 2017. Tulossa on muutoksia kolmeen eri lakiin eli museolakiin, uusi laki esittävistä taiteista (ent. teatteri- ja orkesterilaki) sekä lakiin opetus-ja kulttuuritoimen rahoituksesta.

”Sitra on ollut prosessissa neutraali toimija ja fasilitaattori” kertoo projektijohtaja Helena Mustikainen Sitrasta. ”Sitra on ollut mahdollistamassa asiantuntijatyöryhmän työskentelyä sekä laajempaa kentän osallistumista, kun taas OKM on vastannut lakipuolesta.” On ollut hienoa seurata, kuinka asiantuntijat ovat saaneet tehdä uudistustyötä yhdessä lainsäätäjien kanssa ja hakeneet näkemyksiä laajemmin kentältä. Logiikkana tässä on ollut se, että asiantuntijatyöryhmä työskentelee tiivisti yhdessä, mutta kuuntelee laajasti kentän erilaisia näkemyksiä. Asiantuntijatyöryhmässä, mukaan lukien ministeriön sihteeristö ja Sitran asiantuntijat, on ollut hyvä henki ja tekemisen meininki, mutta kentällä on ollut erittäin merkittävä rooli tiedon ja näkemysten tuottamisessa. (Mustikainen 27.11.2017).

Mustikainen kertoo lakiprosessin ensimmäisen vaiheen suunnittelusta yhdessä Opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa. Osaaminen ja kokemukset kentän ja taideorganisaatioiden osallistamiseen #kulttuuriVOS-prosessiin toi Sitra tukemaan ministeriön tarvetta saada kenttä mukaan. ”Sitrassa hyödynnettiin prosessin suunnittelussa laajasti kokemuksia vastaavista prosesseista. Lähtökohtana olivat ministerinkin kanssa käydyissä keskusteluissa esiin tuodut Sitran Elinvoimafoorumit sekä sisällöllisesti taustalla oli Sotestakin tuttu ajatusmalli, jossa lähtökohtana olivat asiakkaat, sen jälkeen palvelut ja lopulta näiden pohjalta rakennetaan rahoitusmalli. Otsikot ja tarkemmat sisällöt sovittiin yhdessä OKM:n kanssa. Kolmen ison työpajan, joista kussakin oli 150-200 osallistujaa, työn seurauksena muodostettiin lakia pohjustamaan kahdeksan teesiä ja neljä rahoituksen periaatetta”, Mustikainen sanoo.

Samaan aikaan toukokuussa kulttuuriministerin salkun napannut Sampo Terho (Sin.) perusti työryhmän lokakuun lopulla 2017 pohtimaan kuntien kulttuuritoimintalakia sekä taidepolitiikkaa. Asetetun kuntatyöryhmän pysyvänä asiantuntijana toimii kulttuuripoliittisen tutkimuksen seuran CUPORE:n edustaja. Suomessa taidetta ja taidelaitoksia on perinteisesti tuettu sekä valtion että kuntien taholta, ja kuntien asema sivistyksen ja koulutuksen tarjoajina on poikkeuksellisen voimakas. Sote-uudistuksen astuessa voimaan sosiaali-ja terveyspalvelut siirtyvät kokonaan maakuntahllinnolle, jolloin kulttuuri, vapaa-aika, liikunta, sivistys ja taide nousevat kunnan strategisen johtamisen keskiöön budjetissa.

Kävin lokakuussa puhumassa VOS-uudistuksen taustoista USA:ssa Social Theory, Politics and the Arts-konferenssissa. Siellä käydyissä keskusteluissa huoleksi muodostui suomalaisten vimma rikkoa hyvinvointivaltiota vauhdilla samaan tapaan kuin Hollannissa on tehty.

Kuntien ja valtion välinen kädenvääntö on noussut viime aikoina useassa puheenvuorossa esiin. On pohdittu, luoko VOS-uudistus painetta lisärahoituksen suuntaan kulttuurilaitoksille ja organisaatioille, kun uusi VOS lupaa avata valtion rahahanat myös vapaan kentän toimijoille, ja tuoda rahoituksen piiriin myös uusia taideorganisaatioita esittävien taiteiden ja museoiden lisäksi. Perinteisesti Taiteen edistämiskeskus on rahoittanut näitä organisaatioita. Nyt uudessa lakiluonnoksessa esitetään, että harkinnanvarainen tuki sisällytetään jatkossa VOS-tukeen, joka porrastetaan niin että sitä voi hakea 1-, 3- tai 5-vuotiseen, ei-jatkuvaan toimintaan. Tähän asti valtion VOS-laitokset ovat tarkastuttaneet toimintansa joka neljäs vuosi. Nyt rahoituksen arviointiin tulee uusi kolmen vuoden tiheämpi sykli, ja kriteeristöä sen myöntämiseen tarkennetaan. Tuesta päättäisi jatkossakin taideorganisaatioiden esityksestä Opetus- ja kulttuuriministeriö.

Taidelaitosten kriteeristö on niin ikään tuoreeltaan herättänyt keskustelua. Kuka arvioi, minkälaiset organisaatiot pääsevät tuen piiriin? Miten kriteeristöä käytännössä sovelletaan toimintaprofiililtaan hyvinkin erilaisiin organisaatioihin? Uusi lakiluonnos jättää paljon pohdittavaa myös taideorganisaatioiden johtamisen ja rahoituksen kannalta jatkossa. Ennen kuin uusi laki tulee voimaan, olisikin tärkeää käydä kriteeristö läpi ja arvioida, minkälaisia arvoja se edustaa. Populistisen markkinaliberalismin sijaan taide ja tiede tulisi nähdä vapaana poliittisesta ohjailusta. Suomalaisen arms’ length -perinteen mukaisesti valtiovalta ei sekaannu taideorganisaatioden toimintaan ja sisältöön. Rahoituksella voidaan kulttuuripoliittisena työkaluna uuden lain myötä ohjailla potentiaalisesti jatkossa merkittävälläkin tavalla taideorganisaatioiden sisältöä luomalla esimerkiksi painetta lipputulojen, ulkopuolisen rahoituksen ja porkkanoiden avulla (incentives).

Jää nähtäväksi, millä tavalla taideorganisaaatiot reagoivat tähän. Haastavaksi kokonaisuuden tekee myös se, että samalla kun uusi laki tulee 2018 voimaan, taiteen tuotanto-olosuhteet ovat jatkuvassa muutoksessa. Julkisuudessa käytävässä keskustelussa on noussut esiin myös se tosiseikka, että nykyinen laki sallii jatkossa voimakkaankin puuttumisen taiteen rahoitukseen nopeammalla syklillä kuin aikaisemmin. Tämä vaihtelu on  altista vallitseville poliittisille olosuhteille, sillä arvot kulttuuripoliittisen päätöksenteon takana vaihtelevat suuresti eri puolueiden välillä.

 

 

Hanna Ojamo on väitöskirjatutkija Taidejohtamisen ja yrittäjyyden tohtoriohjelmassa Taideyliopistossa. Hän tutkii englanninkielisessä väitösprojektissaan (2017–2020) VOS-rahoitusuudistuksen vaikutusta taideorganisaatioiden johtamiseen kulttuuripolitiikan ja sosiologian näkökulmasta.